Hellraiser ja tämän jatko-osa Hellbound rellestivät hyvin anarkistisesti kauhunmaailmassa. Molemmat sekä Clive Barker että Tony Randel olivat päättäneet olla jatkamatta tarinaa ohjaajina. Näin Anthony Hickox päätti koittaa ohjaajan pallia. Vaikka Clive ja Tony olivat päättäneet viedä tarinan loppuun jo kahdessa edellisessä osassa, onnistui käsikirjoittajanerot vielä puhaltamaan juttua mystisestä kuutiosta.
Joanna Sumerhill on TV-reportteri, jonka ura ei vain ota auetakseen ja jonka isä on kuollut vietnamissa. Helppo tie menestykseen olisi lyhyt hame ja rintoja korostava toppi, mutta Joanna haluaa toimia nk. "oikealla tavalla". Eli metsästää sitä jymyuutista ja kohota sillä. Päätettyään yhden reportaaseistaan Joannan ohi kuljetetaan henkihieverissä oleva mies, jota on viilletty ja hänet on lävistetty ketjuilla. Ennen kuin miestä ehditään hoitaa ketjut mystisesti "aktivoituvat" ja repivät miekkosen kappaleiksi. Miehen mukana tullut tyttö kertoo paniikissa kohdanneensa tämän Boilerroom nimisellä klubilla, jota isännöin itseään täynnä oleva J.P.Monroe. Joanna alkaa selvittämään mysteeriä, mutta eipä tiedä mihin oikein sotkeutuu. Pian mystiset viestit ja ontot johtolangat alkavat ajamaan asiaansa. Pelottavalla tavalla kaikki tuntuu liittyvän Monroen ostamaan patsaaseen.
Hellraiser ja Hellbound jo ehtivät jo käsitellä koko tarinan loppuun, mutta tietenkin jostain löytyi käsikirjoittaja joka löysi keinon puhaltaa hiillokseen. Melkein kaikki se mitä sarjassa aiemmin saavutettiin on unohdettu. Vain osa kakkosen loppuratkaisusta on tallella. Pinhead on tuotu takaisin todella tökeröllä tekosyyllä, mutta luojan kiitos loput kenobiitit ovat sentään saaneet rauhan. Kirsty ja Elliot Spencer käyvät myös kääntymässä filmillä Joannaa neuvovina tahoina. Mitään selitystä Kirstylle ei löydy ja Elliotista tehdään tyypillinen haamutarinahahmo. Muutamaa viittausta lukuun ottamatta loput sillat aikaisempiin osiin on poltettu.
Kenobiittien vanha asenne on unohdettu. Pinhead on käynyt läpi kaamean muodonmuotoksen, minkä seurauksena hänestä on tullut gorea (engl. termi elokuvien väkivallalle ja veritehosteille) palvova hirviö. Tämän seurauksena kriitikosta on tullut borea (slangi sana joka tarkoittaa tylsyyttä/tylsää) palvova hirviö. Koko elokuvan tarkoitus näyttää enää olevan vain veren ja suolenpätkien heittäminen kameran eteen. Edes hepun sanoissa ei ole tehoa. Pari onnistunutta tokaisua kyllä löytyy, mutta muuten mennään päin seiniä. Pinhead hokee tyypillisiä "liha"- ja "kärsimys" -termejä, mutta ne maistuvat väkisin mukaan ahdetuilta. Ilmeisesti tekijät ovat uskoneet että kahta sanaa pyörittämällä Pinhead saadaan vaikuttamaan kovalta. No koomiselta heppu kyllä kuulostaa. Lainaukset eivät ole ainoa kaamea puoli, sillä elokuva on oikea kliseiden nippu.
Koska vanhat kenobiitit ovat menetetty heidät on tietenkin korvattava uusilla. Tällä kertaa kenobiiteista on tullut tylsiä liukuhihnatuotteita, mitä syntyy tuosta vain ilman ongelmia (verrataanpa vain aiempien Hellraiserien selvitykseen siitä, mitä kenobiitit ovat). CD, J.P, Barbie, TV, ja Terri ajavatkin tätä asiaa, mutta laihoin tuloksin. Uusissa kenobiiteissa ei ole mitään iskevyyttä, vaan ne ovat enemmänkin koomisia. Saattaa selvästi huomata että vekkulit ovat mukana vain siksi, että Pinhead ei ollut yksin aiemmissakaan Hellraisereissa. Yksi leikkii lohikäärmettä ja heittelee molotovinkocktaileja, toinen mystisesti räjäyttää kaiken, kolmas viskoo CD-levyjä ja loput vain mukeltavat sekavia.
Näyttelijätyö nyt ei todellakaan pahemmin lämmitä elokuvaa katsoessa. Kirstyä nähdään niin vähän, että häntä näytelleestä Laurencesta on paha kunnolla sanoa mitään. Doug Bradley puolestaan on ihan kelpo Pinheadina, mutta Elliot Spencerin roolissa yllättävän lepsu. Joannaa näytellyt Terry Farrell puolestaan omaa tarpeeksi soljuvuutta ollakseen mukava näky suorituksensa parissa. Valitettavasti näyttelijätyö jää sen verran laihaksi, että kaikki charmi menee hukkaan. Sama ongelma on myös Joannan ystävänä toimivassa kameramiehessä. Todellinen sääli. Terriä ja J.P. Monroeta puolestaan ei niin kauheasti jaksaisi katsella. Elokuvan pohjanoteerauksen tekee kuitenkin siinä vilahtanut pappi. Etenkin kohtaus jossa pappi lausuu Pinheadille pari valittua sanaa, on kyllä jotain sellaista ai että. Tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin vaikuttaa, sillä roolisuoritukset ovat vielä sangen menetteleviä kaikkien näkemieni roolisuoritusten suossa. No okei ehkä se pappi päätyy sinne pohjalle.
Elokuvan kameratyö on sitä tyypillistä elokuvissa nähtyä tasoa. Se toimii ja siitä saa selvää, mutta se on todella laimeaa verrattuna Hellraiseriin ja Hellboundiin. Elokuvassa on itse asiassa vain kaksi aiemmille osille pärjäävää kohtaa. Niistä ensimmäinen on kenobiittien marssi kadulla, eli puhtaasti kohtaus jossa kenobiitit kävelevät parin sekunnin verran. Ikävästi tätä kohtausta seuraa suoraa päätä ammuskelua ja räjäyttelyä. Toinen on kohtaus jossa joukko liikemiehiä kävelee rakennuksessa jonka seinät on koristeltu kuution kuvioinneilla. Tässä erottu edeltäjiensä synkkä ja epätoivoinen tunnelma "kyllähän siitä selvittiin, mutta takkiin tuli silti".
Elokuvan pahimpiin mokiin voidaan laskea sen suoraa päätä toimintaa hakeutuva asenne. Se kun ei mitenkään ota sopiakseen Hellraisereihin. Hahmoista on tehty ikävästi Arnold Schwarzeneggerin esittämän Jericho Canea (End of Days) kaltaisia idareita (slangisana joka tarkoittaa tyhmää/idioottia). Elokuvan poliisit ovat juuri mahtava esimerkki tästä. Kun kadulla tulee vastaan joukko luonnottoman näköisiä hirviöitä, jotka ovat juuri pistäneet puoli kaupunkia remonttikuntoon, mitä he tekevät? No yks plus yks on kaksikymmentä, joten arvon poliisit alkavat vain suoraan ampumaan haulikoilla ja pistooleilla. Siis olenko minä ainoa, jonka mielestä tilanne ei oikein vaikuta siltä, että luodit toimisivat? No en niin luullutkaan.
Kauharina Hellraiser III on ihan menettelevä, mutta Hellraiserina todella kehno. Siitä puuttuu visuaalinen ilme, näyttelijätyö, toimivat hahmot, moninaisuus ja ennen kaikkea pelottavuus. Kaikki puutteet on korjattu typerillä kliseillä, typerillä ihmisillä ja pelkällä verellä pelaamisella. Katselussa suurinta tyydytystä saa vain kun miettii sitä sitkeyttä ja vakaamusta, joka tekijöillä on projektiinsa ollut. Poppoo kun ei saanut koskaan lupaa kuvata elokuvan "kirkkokohtausta" kokonaan yhdessäkään kirkossa. Koska tekijät kuitenkin halusivat saada kohtauksen, löysivät he ratkaisun ongelmaansa. Porukalla murtauduttiin samaiseen kirkkoon jossa kohtauksen alku oli kuvattu ja saatettiin homma loppuun (kerrottakoon näin vitosen lukijoille pienenä bonuksena). Yksinkertaisella laskutoimituksella saadaan aikaan menettelevä filmi.
Henrik Telkki 06.10.2003