© Vitonen Entertainment 2002-2009
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Lauantai, 31.07.2010

Leffa-arvostelut - Kissa ja kanarialintu

Pelit Leffat Vitonen

Kissa ja kanarialintu Tätä nykyään ei enää osata tehdä elokuvia! Tämä on lausunto, jonka ah niin monet ovat suustaan päästäneet. Nykypäivänä kun kaikki on niiiiin pielessä! Ei ole toimivaa tarinaa, näyttelijät ovat aina surkeita, tunnelmaa ei synny, eikä elokuvilla ole edes enää sielua. Ainoa oikea elokuvan muoto on vanhoissa elokuvissa, joissa ei mitään vikaa ole. Vuonna 1927 valmistuneen kauhukomediapätkän Kissa ja kanarialintu pitäisi siis olla vastaus jokaisen elokuvafriikin rukouksiin, sekä palsamia heidän vuotaville haavoilleen. Mutta kas kuinkaan miten kävikään, kun Vitosen elokuvafriikki otti pätkän syyniinsä.

Hullun miehen tarina

Kissa ja kanarialintu Edesmennyt miljonääri Cyrus West on todellakin saanut kokea kaikki rikkauden kirot. Mies on rakennuttanut vuorille hirveän kartanon, jonne hän on muuttanut asumaan kahdestaan kodinhoitajattarensa kanssa turvaan sukulaisiltaan. Mutta eipä ole yritys onnistunut, sillä koreat muurit eivät ole pitäneet sukulaisia loitolla. Ahneet sukulaiset ovat saaneet Cyrus paran tuntemaan itsensä kanarialinnuksi, jota kissat jatkuvasti ahdistelevat. Juuri sukulaistensa holhouksen toimesta Cyrus on saatu epäilemään mielenterveyttään, aina kuolinpäiväänsä asti.

Nyt Cyrus on kuitenkin viimein saavuttanut haudanlevon ja sukulaiset ovat kokoontuneet hänen kartanoonsa kuulemaan vainajan testamentin. Ja heti alkuunsa kaikki alkaa menemään pieleen. Talossa yksin asuva kodinhoitajatar kertoo Cyrus:in aaveen asuvan seinien sisällä, joku on lukenut kassakaapissa olleet testamentin ja tämän ehdot, vaikka vain notaarilla on ollut avain mokomaan hirvitykseen ja koko paikkaa vaivaa pelottava kolkkous. Testamentti kuitenkin luetaan ja perilliselle asetetaan outo ehto. Hänen on yövyttävä linnassa ja odotettava psykiatria, joka testaa onko perijä mielenterveydellisesti terve. Pian kuitenkin notaari ilmaantuu kuolleena ja kartanoon löytää tiensä myös karannutta hullua etsivä vartija. Vartijan kehotuksesta kukaan ei saa poistua kartanosta yön aikana. Ja näin pitkä yö saa alkunsa.

Vakaalla pohjalla

Elokuvassa on pohjatunnelmaa! Talon aavemaiset käytävät, mahtavat kamerakulmat ja loistavat lähiotokset kaikki tämä luo huikaisevan pelottavan tunnelman. Näyttelijät eivät mitenkään kiduta silmää, eikä vielä 20-luvulla melkein muotina ollutta ylinäyttelyä joudu sietämään. Roolihahmot ovat ne tyypilliset kiltti nuori nainen, ahneet äijät ja se ainainen vanha harppu seuralaisensa kanssa.

Perijäehdokkaista säikyn ja hivenen tyhmänpuoleinen Paul, joka on tässä elokuvassa se kuuluisa säheltäjä herättää ristiriitaisia tunteita. Itse olisin kernaasti jättänyt koomisen hahmon kokonaisuudessaan pois ja omasta mielestäni elokuva olisi parempi ilman Paulia. Kuitenkin on huomioitava, että filmi on juuri kauhukomedia, ei pelkkä kauhu ja tässä yhtälössä juuri Paul on se komedia. Näin Paul saakin olemassa olonsa anteeksi, mutta on kyllä pienoinen sääli, että elokuvaan on täytynyt lisätä huumoria. Huumorin kukka voi olla kaunein kukka, mutta ei sitä kukkaa halua, jos kasvattaa mielummin rikkaruohoja.

Mikä siis romuttaa?

Kissassa ja kanarialinnussa on todellakin paljon asioita kohdallaan. Idea taloon lukituista ihmisistä hengenvaarassa oli vielä tuolloin melko uusi, näyttelijät ovat hyviä ja selkäpiitä karmiva tunnelma on melkein kulman takana. Mikä siis voi mennä tällaisessa elokuvassa niin pieleen, että arvosana tippuu kahteen tähteen?

Ensinnäkin musiikki valinnat ovat pitkin elokuvaa aivan pielessä. Taustalla soivat melodiat kun ovat liian pehmeitä ja pahimmillaan jopa hilpeitä. Siis herrantähden! Tässä meillä on elokuva, jolla on kaikki puitteet toimia kunnon kauhuelokuvana tai edes kauhukomediana, joka pelottelee katsojaansa. Mutta kaikki se vahvuus, jota filmi muuten huokuu lentää nyt ikkunasta ulos, sillä taustalla pauhaava musiikki runnoo tahtipuikollaan kaiken vähänkin kutkuttavan läpi. Päänsääntöisesti elokuvan musiikit vain tärvelevät hienot kohtaukset, mutta pahimmillaan se onnistuu jopa tekemään muuten niin pelottavasta kohtauksesta huvittavan. Olkoon vain kauhukomedia, mutta ei se komediaosuus silti tarkoita sitä, että kaikki kauhu täytyy polkea filmiltä ulos. Tilannetta toki yritetään pelastaa muka hirveällä olennolla, mutta mulkosilmä ja pari ylipitkää hammasta painaa tässä lajityypissä yhtä paljon kuin kissankuva hiirenloukussa.

Kissa ja kanarialintu Myöskin elokuvan tarina on aukokas ja jättää paljon selvittämättä. Filmissä muun muassa ilmoitetaan, että vain notaarilla on ollut avain testamentin sisältäneeseen kassakaappiin, kuitenkin kaappi paljastuu avatuksi kun notaari sinne vilkaisee seuraavan kerran vuosien jälkeen. Kuinka kaappi on saatu auki, ilman avainta tai murtotöitä? Kuinka kaapin avannut taho on pystynyt operoimaan rauhassa, ilman paljastumista jatkuvasti talossa kyykkivälle kodinhoitajattarelle? Nämä ovat eräitä elokuvan herättämiä kysymyksiä, joihin ei saada mitään vastausta.

Hahmot taas osoittavat sulavaa ajattelemattomuutta ja välillä on vaikuttaa siltä, että katsoja on aliarvioitu, kun hänen oletetaan pitävän elokuvan sankareiden aivotyötä normaalin tehokkaana. Jo pelkästään elokuvan alussa ladeltujen kissa ja kanarialintu vertausten toimesta aavistaa se aivokuolleinkin sohvaperuna, mikä oikeistaan on pelin henki. Mutta tämähän ei ole pulahtanut käsikirjoittajan mieleen! Ei sillä elokuvan sankarit ovat täysin kykenemättömiä yhdistämään selviä vihjeitä ja tämä sitten pyritään esittämään normaalina ajatuksenjuoksuna. Katsojaakin koitetaan välillä jallittaa kieroilla vihjauksilla, mutta kun polku loppuratkaisuun on jo selvästi esillä, ei pari vihjausta paina missään. Katsojasta tuntuu samalta kuin, jos Hannu ja Kerttu olisi talutettu metsään ja Hannu olisi merkinnyt polun kotiin fosforimaalissa uitetuilla kivillä. Pari kiveä voi toki poistaa, mutta ei se Hannun ja Kertun suunnistusta kotiovelle haittaa.

Ja kun loppuratkaisuun saavutaan monet elokuvan hienot viittaukset kummituksiin menettävät pohjansa. Koko paranormaali menettää merkityksensä ja muuttuu vain saduiksi ja yhden hullun höpinöiksi. Alueella kiertelevälle hullullekin olisi toivonut parempaa ratkaisua, kuin elokuvan tarjoama. Mitäpä jos vanha Cyrus West olisi etukäteen laatinut kieron koston sukulaisilleen ja hullu olisi ollut osa tätä takaisinmaksua? Mielestäni tuo olisi ollut jo ihan hyvä loppuratkaisu, mutta sen sijaan elokuva sortuu siihen tyypilliseen ja ha niin heppoiseen lopetukseen.

Oikeusmurha

Viimeinkin elokuva saavuttaa lopputekstinsä ja katsomisen voi lopettaa. Tähän mennessä filmin saama arvosana on jo helposti päätetty. Kissa ja kanarialintu olisi voinut olla aidosti pelottava kauhuelokuvien mestariteos ja merkkipaalu, mutta siinä on aivan liikaa vikoja aivan väärillä osa-alueilla. Kauhukomedianakin Kissa ja kanarialintu on ikävän hailakka tapaus. Kaksi tähteä voi monista kuulostaa oikeusmurhalta, onhan kysymyksessä vuonna 1927 tehty elokuva, eikä mikään nykypäivän tekele. Silti tämä filmi on kyllä kaasukammionsa ansainnut.

Info

Piste Piste Piste Piste Piste Henrik Telkki 20.11.2004