Leffa-arvostelut - Salo - Sodoman 120 päivää
Sairaimman ja kuvottavimman elokuvan tittelistä on kähisty jo vuosia elokuvanystävien ja tekijöiden piireissä. Ja listoillehan on päästävä niillä tutuilla elementeillä seksillä, seksuaalisilla julmuuksilla, karmeilla kuvilla ja oudolla tarinalla. Vuonna 1975 kuollut Pier Paol Passolini, joka on opittu tunnustamaan yhtenä elokuvan virtuooseista, on hänkin ehtinyt heittää oman haasteensa tässä kilpailussa. Ja lopputuloksena on Salo, elokuva jota sanotaan kaikkien aikojen karmivimmaksi elokuvaksia. Leffan saakin sangen hienoissa pahvikuorissa, takakansi hehkuttaa kuinka elokuva ei sovellu heikkohermoisille ja nettifoorumit hohkaavat kuinka elokuvan katsominen saa katsojan oksentamaan. Saiskos ne popcornit ja cola-juoman tänne.
Arvoisat perverssit
Neljä moraalisen rappion huipulla ja lain ulottumattomissa olevaa mahtimiestä herttua, tuomari, piispa ja presidentti päättävät, päästää seksuaaliset mielihalunsa valloilleen ja määräävät joukon nuoria kaapattavaksi. Tästä joukosta nelikon jäsenet valitsevat kahdeksan tyttöä ja kahdeksan poikaa, jotka kuljetetaan syrjäiseen piilopaikkaan. Piilopaikassa heiltä riistetään heidän statuksensa ihmisinä ja heidän ainoaksi tarkoitukseksi tulee toteuttaa neljän isäntänsä kulloinenkin perversio. Normaali yhdyntä on kielletty kuoleman rangaistuksen uhalla. Nuorukaisilla on edessä helvetilliset olot, kun neljä papparaista päästävät mielikuvituksensa valloilleen.
Piilotettua taiteellisuutta?
Salo on arvosteltu monesti ja monesti siitä myös on löydetty paljon taiteellista näkökantaa. Elokuvan kameratyö sekä näyttely kun ovat niin vallan mykistäviä ja filmi on myös täynnä visusti piilossa pysyvää taiteellisuutta, joka on elokuvan vastine Mona Lisalle. Tai niin ne ihmiset väittävät. Kameratyö on hienoa, sen joudun myöntämään, mutta muuten en tälle taiteellisuudelle perusteluja löydä. Näyttelijätkin nyt lähinnä kompuroivat elokuvan halki.
Tarina on sekin sitten sangen olematon ja kerronta pomppii pahasti. Piilopaikkaan on palkattu kaksi vanhaa ilotyttöä (ja tässä todellakin tarkoitan vanhaa), joiden tehtävänä kertoa menneistä seikkailuistaan ja täten kiihottaa neljää pervoa. Mummujen stoorit vain toistavat itseään ja niiden on mahdotonta uskoa lisäävän kenenkään hormonitoimintaa. Mummu yhden tarinat kertovat vain, kuinka joku hullu spermaa hänen päälleen ja mummu kahden jutut ovat pelkää ulosteiden syöntiä. Voi juma kun on omaperäistä! Huvittavasti mummuille esitetään määräys kuvailla tapahtumat mahdollisimman yksityiskohtaisesti paljonko sitä spermaa tuli, oliko se lämmintä vai haaleaa, miltä se haisi ja niin edelleen... ja silti tarinat ovat yksityiskohtaisuudeltaan "Kalle meni kauppaan ja osti sieltä kalan" tasoa.
Filmi menee koko ajan samoilla raiteilla, eikä niiltä poiketa kuin vain seuraamaan nelikon vuoropuheluita tai muuta vastaavaa. Pääsääntöisesti leffan kaava on seuraava:
- Yksi mummuista kertoo tarinan
- Kesken tarinan joku nelikosta roudaa nuorukaisen sivuhuoneeseen jotain irstautta toteuttamaan
- Tämän jälkeen nähdään kuinka mummon kertoma tarina toimii käytännössä
- Sitten toistetaan yllä oleva
Ja koko komeuden kruunaa näyttelijäsuoritukset, jotka pahimmillaan vain sekoittavat elokuvaa lisää. Yhdessäkin kohtauksessa pianonsoittaja näyttää putoavan ikkunasta yrittäessään kurkottaa jotain, tai tämän käsityksen näyttelijän ilmeistä saa. Kuitenkin Pasolini yrittää uskotella, että kyseinen henkilö teki itsemurhan.
Ehkä Pasolini koittaa tässä tuoda esille kuinka taidotonta ja suppeamielistä porukkaa fasistit ovat, mutta ainakaan nykykatsojalle ei anneta tarpeeksi viitteitä teorian tukemiseen. Lopputuloksena kaikki vain näyttä mennen kaameasti pieleen.
Tasolleen sopivasti Salo ei omaa minkäänlaisia ekstroja.
Hukattu mahdollisuus
Jos Salo jotain ei ole niin maineensa veroinen. Se yrittää shokeerata katsojansa näyttämällä toinen toistaan pahempaa kidutusta, seksuaalisuuden rikkomista, alistamista ja muita ihmismielen kieroutumia. Salon kuvat ovat kovia, mutta hyökyvät onttoutta ja tästä syystä epäonnistuvat tavoitteessaan. Julmuuden näyttäminen ei yksin riitä, vaan mukaan tarvitaan myös tunnetta, jotta pahoinvointi ja pakokauhu tarttuisivat katsojaan. Koska näin ei Salossa ole ei katsoja osaa näkemälleen korviaankaan lotkauttaa.
Näin ollen Salon ainoaksi valtiksi jää sen fasismi vastaisuus. Nykypäivänä fasismin vastainen sanoma ei nyt paljoa paina, mutta ilmestymisvuotenaan oli juttu ihan toinen. Pasolinin työ fasismia vastaan osoittaakin ihailtavaa rohkeutta ja aina suosimaani kapinallisuutta.
Yhteenvetona
En suostu tätä elokuvaa suosittelemaan katsottavaksi ja syynä ei todellakaan ole se, että pelkäisin jonkun ihanan äidin urkkivan numeroni selville ja alkavan vaatimaan kaltaistani moraalimurhaajaa hirteen. Vaan se, että Salo on todellakin jos jonkin sortin pettymys. Ulosteiden syönti ja järjetön väkivalta ovat jotain, jonka luulisi toimivan helposti, mutta ilman kuviin kätkettyä henkeä yritys on turha. Salon suurimmaksi valtiksi nousee sen fasismia kritisoiva ja sitä agresiivisesti vastaan nouseva sisältö ja juuri ne tuovat sille kaksi tähteä. Vaikka pätkä onkin huono, niin tämän sortin kapinallisuus ja yhteiskuntakritiikki on aina silmissäni parin tähden arvoista. Muuten tarjolla on tylsä matka ihmismielen perversioihin, joka ei todellakaan ole saamansa statusarvon väärti. Sääli.
Info
- Alkup. nimi: Salò o le 120 giornate di Sodoma
- Ohjaus: Pier Paolo Pasolini
- Käsikirjoitus: Roland Barthes, Maurice Blanchot
- Musiikki: Christopher Young
- Pääosissa: Paolo Bonacelli, Giorgio Cataldi, Umberto Paolo Quintavalle, Aldo Valletti
- Maa: ITA/FRA
- Vuosi: 1976
- Lajityyppi: Draama
- Pituus: 112
- Ikäraja: K18
Henrik Telkki 24.12.2004
Triviaa
Pasolinin murha on jäänyt uniikin tyylinsä takia elämään legendoissa, eikä sitä ole vieläkään saatu täysin selvitettyä. Tähän mennessä tiedetään että Pasolini kuului fasistien suuresti inhoamiin homoihin, poimi miespuolisen prostituoidun, joka oletettavasti lopulta hakkasi hänet ja ajoi hänen päältään Pasolinin omalla autolla. Tämä tapahtui marraskuussa 1975 piakoin Salon valmistumisen jälkeen.
Vaikka oletettu murhaaja saatiinkin kiinni, niin asioiden tosilaita on edelleenkin pohdinnan alla. Pasolini oli työstänyt Italian hallituksen korruptoituneisuutta koskevan kaksiosaisen lehtijutun, jonka ensimmäinen osa oltiin ehditty julkaista Pasolini ollessa vielä hengissä. Toisessa osassa piti nimetä joukko korruptioon syyllistyneitä valtiomiehiä, mutta Pasolini kuoleman takia tätä tarinan toista osaa ei koskaan julkaistu. Onkin kiistelty oliko murha vain ryöstö tai mielenilmaus Pasolinia kohtaan, vaiko hallituksen tilaama vaiennus.
