© Vitonen Entertainment 2002-2009
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Lauantai, 31.07.2010

Vitonen Entertainment

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit
• TopVitonen

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit

• Etusivu
• Info
• Päivitykset
• Toimitus
• Linkit
• Palaute

Segan ykkösnimikkeen yliääniseikkailut senkun jatkuvat. Kolmannen osan kolkutellessa ovelle Segan Sonic Teamin oli keksittävä jotain ihan uutta, muuten heidän maskottinsa tulevaisuus keikkuisi vaakalaudalla. Sonic 2 teki melkein saman mitä ykkösosa, mutta käyttäen hyväkseen samoja aineksia tuplamäärän. Aloitetaan juonesta, joka ainakin on monivivahteisempi kuin koskaan aiemmin.

Hyvät B-leffan ainekset

Kolmonen jatkaa tasan siitä, mihin kakkonen jäi. Sonic ja Tails päättävät lähteä lomanviettoon tuhottuaan maailmanloppua kaavailleen tohtori Robotnikin avaruusaluksen, Death Eggin. Robotnik onnistuu kuitenkin tekemään pakkolaskun leijuvalle saarelle, joka on nerokkaasti nimetty Floating Islandiksi. Saarella Robotnik törmää Knucklesiin. Tämä punainen nokkasiili on sukunsa viimeinen, ja vannoo suojelevansa saarta viimeiseen asti häiriköiltä. Robotnik keksii Knucklesille sepustuksen, jonka mukaan Sonic ja Tails ovatkin niitä pahoja poikia, jotka aikovat ryöstää saaren leijumisen edellyttävät kaaossmaragdit. Ei kannattaisi kuunnella tohtoria. Kuinka ollakaan, Sonic ja Tails ovat parhaillaan tulossa lomailemaan Floating Islandille. Heitä odottaa kylmä vastaanotto, sillä Knuckles, joka otti tohtorin syötin, yllättää Sonicin ja varastaa hänen edellisestä seikkailusta keräämänsä smaragdit. Tarinan edetessä ongelmana ei ole enään vain Robotnik, vaan Knuckles, joka asettaa parivaljakon harmiksi useita ansoja.

Kolme kertaa enemmän

Uudet yksinpelikentät ovat kolmisen kertaa isompia kuin aiemmin. Joku saattaisi kysyä, miten ihmeessä sitten polkaisen pelin alusta loppuun nopeammin, kuin Sonic 2:n. Koska kenttiä on vain kuusi, joista jokainen jakautuu kahteen osaan, kuten kakkosessakin. Vähän lyhyeksi peli siis jää, verrattaessa aiempaan seikkailuun. Kenttäsuunnittelun puolella ei onneksi ole purnattavaa. Alkulämmittely tapahtuu siinä perinteisessä palmuparatiisissa, jota seuraa aika ovelia luomuksia, kuten öinen Carnival Night Zone, Robotnikin päämaja Launch Base ja koleahko Ice Cap Zone, joka alkaa ultraviileällä lumilautailujaksolla. Hattua täytyy nostaa, että vieläkin Sonic Teamilta tässä vaiheessa irtosi moisia ideoita, kuten myös jakso, jossa Knuckles räjäyttää rakennuksen tai kun Robotnikin konearmeija sytyttää Angel Islandin liekkeihin. Mukavasti muutenkin interaktiivisuus on lisääntynyt. Sonic ampuu itseään tykillä ylemmille tasoille, ohjastaa poramaista hyrrää ilmassa, tuhoaa lukitusmekanismeja ja pakenee maanjäristyksiä.

Se mikä Sonic 3:ssa pistää silmään heti pelin introssa, on grafiikat. Yksityiskohdiltaan sarja ottaa vähintäänkin kolme kertaa rikkaamman otteen. Sonic 3:sta voi kehua helposti yhdeksi Mega Driven kauneimmista peleistä. Nykyäänkin tullee hankaluuksia, mikäli halajaa löytää modernisoitunutta kaksiulotteistasoloikkaa, jossa olisi näin paljon silmänruokaa tarjolla. Väripalettia on käytetty kertaheitolla selvästi enemmän. Niin kuin edeltäjissäänkin, taustat ovat huolella tehtyjä. Angel Islandissa roihuavat liekit elävät taustalla nätisti. Tarvinneeko enää edes mainita, että pelin musiikkimaailma heijastelee loisteliaasti atmosfäärejä.

Sonic 3:a ei voi mennä ainakaan haukkumaan lineaarisuudesta. Kenttien ensimmäisen osuuden lopussa tulee nyt myös välivastus, jonka tunnusmusiikki on muuten varsin hupaisa. Vähän enemmän aivojakin joutuu rasittamaan tajutakseen miten bossit nujerretaan. Tasojen välillä pöllähtää esiin mm. odottamattomia väliesityksiä. Pelitilanteen tallennuspylväiltä pääsee teleporttaamaan yhteen bonuskenttään, jossa pompitaan kuilussa saadakseen lelumasiinasta hyödyllistä tavaraa, kuten suojia, sormuksia ja lisäelämiä.

Kolmosessa varsinaisia suojia sitten piisaakin. Löytyy niin vesi-, tuli- kuin sähkösuojiakin. Nimiensä mukaisesti nämä suojaavat kyseisiltä asioilta. Vesisuojaa voi pompottaa ylös alas nopeaan tahtiin, tulisuojalla voi viilettää nopeasti eteenpäin ja sähkösuojalla voi tehdä kaksoishypyn sekä imeä sormuksia itseensä. Pelillisesti ei mitään mullistavaa, mutta pienikin vaihtelu virkistää.

Valikotkin tarjoavat uutta verta, sillä ensimmäistä kertaa Sonic-sarja tarjoaa tässä mahdollisuuden pelitilanteen pysyvään tallentamiseen kasetille. Tämä on tietenkin vain hyvä juttu, vaikkei peli pituudella ole pilattu. Tarjolla on kuusi vapaata tallennuspaikkaa.

Normaalit tasot, bonustasot... muuta? Kyllä vain. Mitä olisikaan Sonic ilman kaaosmaragdeja. Kuten arvata saattaa, Sonicin ja Tailsin kontolle jää taas kerran smaragdien keräily. Alkaa raivokas salapaikkojen metsästäminen, sillä spesiaalitasot, joista smaragdeja tulee hakea, ovat piilotettuina jättisormuksen muotoisiin objekteihin ympäri kenttiä. Jättisormuksiin loikkaamalla Sonic ja Tails teleporttaavat shakkilaudan näköiselle 3D-areenalle, jossa tarkoituksena on syödä siniset pallot ja varoa punaisia. Sormuksia kannattaa myös keräillä lisäpisteiden toivossa. Mitä enemmän jäät tasolle jahkailemaan, sitä nopeammin Sonic joutuu liikkumaan ja sitä vaikeammaksi homma menee. Tasoja piisaa tietenkin yhtä paljon kuin smaragdejakin, eli seitsemän kappaletta. Mukavasti kolmiulotteisuus ei aiheuta ongelmia eikä radan liike näytä nykivältä. Haastetta kaipaavat huomaavat, että Sonic 3:n spesiaalitasot ovat vaikeampia.

Ihmistä tai aikaa vastaan

Päävalikkoa räpläämällä löytyy kanssa rankasti uusiutunut kaksinpelimuoto. Pelattavia tasoja on viisi ja jokainen näistä on suunniteltu eksklusiivisesti kahden pelaajan turpajaisiin. Tasot osoittautuvat vain parinkymmenen sekunnin juoksumatkan pituiseksi, mutta kierroksia on viisi. Kaverin jäynäksi radalle saa asetettua pommeja. Muutamia muitakin yksinpelistä poikkeavia roinia radoilta löytyy. Kyllähän näitä mielellään hakkaa kahdestaan useampaakin kertaan, kun radatkin ovat kakkososaa huomattavasti aloittelijaystävällisempiä. Enään ei tarvitse olla kahta veteraania vastakkain selvitäkseen radoista ylipäänsä hengissä.

Kaikkia viittä rataa voi pelata myös yksin ajanottokisana. Jopa Knucklesilla pääsee näissä pelaamaan kuten kaksistaankin, mutta yksinpelit ovat Sonicin ja Tailsin heiniä. Jatko-osassa pääsee rellestämään Knucklesilla sitten yksinpelissäkin.

Tails ojentaa auttavat tassunsa

Onneksi kaikki yllämainittu namitus ei tapahdu pelattavuuden kustannuksella. Ehei, pelailu tuntuu viihdyttävämmältä kuin koskaan. Sonicin liikkeet ovat samat kuin aina ennenkin, lukuunottamatta uutta pikasuojaa. Painaessa hyppynappia toistamiseen ilmassa, Sonic luo ympärilleen muutamaksi sekunnin sadaosaksi suojan. Tätä tarvitaan varsinkin, jos vastustajalla on monia satuttavia pisteitä, joiden väistäminen olisi muutoin pirullisen hankalaa. Hyvänä esimerkkinä Orbinaut-niminen vihulainen, jota suojaa piikkipallojen muodostama kehä.

Tails ei osaa suojatemppua, mutta voi käyttää kahta häntäänsä pyörivinä roottoreina lentääkseen parikymmentä sekuntia. Vedessä Tails ui kettua. Lisäksi tämä karvakasa kykenee lentäessä nostamaan Sonicin paikkoihin, joihin Sonic ei yksin pääsisi. Nokkela uudistus, joka tekee Tailsilla pelaamisestakin paljon hauskempaa.

En lopettanut vielä

Harmi että peli loppuu kuin seinään. Loppuratkaisu tulee odottamattoman nopeasti vastaan ja useisiin kysymyksiin jää vastaus saamatta. Mitä Knucklesille tapahtui, minne Sonic putosi, mihin Tails katosi? Jatko-osa Sonic & Knuckles antaa vastaukset isoimpiin kysymyksiin, mutta itse Sonic 3:n lopusta jää hieman hölmistyttävä jälkimaku.

Parempi lopetus yksinpelille ei olisi ollut pahitteeksi. Ratkaisu jää turhan samanlaiseksi kuin edellinen. Noin muuten Sonic 3 on varsin hyvä jatko-osa, joka monipuolistaa pelattavuutta ja grafiikkaa entisestään. Siinä missä päätös munaa, pelattavuus pelastaa. Ei lainkaan hassumpaa.