© Vitonen Entertainment 2002-2009
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Perjantai, 12.03.2010

Vitonen Entertainment

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit
• TopVitonen

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit

• Etusivu
• Info
• Päivitykset
• Toimitus
• Linkit
• Palaute

Master Systemin aikoihin Segalla ei vielä ollut selvää ykkösmaskottia. Jotkut Alex Kidd -fanit voisivat väittää toisin, mutta jos kadulla kysäiset satunnaiselta vastaantulijalta Alex Kiddistä, hän tuskin ymmärtää mistä on kysymys. Toisin erään sinisen siilin tapauksessa, joka nauttii jo aivan eriasteista suosiota. Sonic syntyi vuonna 1991 tarkoituksena luoda yhtä laudalta lyövä myyntitykki kuin Nintendon Mario. Hahmon luoja, Yuji Naka, onnistuikin ja loi nopean, elegantin veijarin, jolla on persoonallisuutta siinä missä herra putkimiehelläkin.

Sonicin menestyksen pohjimmainen salaisuus lienee sen vauhti. Tuon salamaakin nopean siilin punaisista lenkkitossuista löytyy sen verran tehoa, että niillä voisi estää energiakriisin tuhansiksi vuosiksi eteenpäin. 14 vuotta sitten sarjan ensimmäinen peli edusti aikojemme nopeinta kaksiulotteista tasoloikkaviihdettä. Totta puhuen Sonicille on vaikeaa löytää tänäkään päivänä kunnollista vertailukohdetta, mitä tulee vauhtiin, hahmosuunnitteluun tai tyylikkyyteen.

Kova kaveri vastaan heikkomielinen tiedemies

Päällisin puolin pelien konsepti ratsastaa samoilla, hyväksi havaituilla linjoilla vuodesta toiseen. Ensimmäisessä seikkailussaan Sonic saa vastaansa tutun viiksivallun, tiedemies Tri Ivo Robotnikin (tunnetaan myös nimellä Eggman), joka muuttaa viattomia eläimiä robooteiksi. Jännää muuten, että vaikka eläimet ovat robotteja, robotit on naamioitu muistuttamaan eläimiä. "Vain yksi kova kaveri voi tehdä lopun tämän heikkomielisen tiedemiehen pirullisista suunnitelmista", kertoo ohjekirjan legendaarinen suomennos. Tarina jättää silti kertomatta, mitkä ovat ilkeän tohtorin tekemisten motiivit. Sonic the Hedgehogia voikin pitää videopelien vanhana kunnon hyvä vastaan paha -mittelönä, joka ei ylimääräisiä selityksiä oikeastaan kaipaa.

Ajanlaskun alku

Peli alkaa tuttuakin tutummalla Sega-logolla, jonka taustalta kajahtaa unohtumaton "Seegaaa!" -huudahdus. Tästä siirrytään nk. pääruutuun, jossa näkyy Sonic sormeaan heiluttaen tunnusmusiikin pauhatessa taustalla. Start-nappia painamalla päästään pelaamaan.

Sonic the Hedgehog koostuu kuudesta tasosta, joista jokainen jakautuu kolmeen erilliseen osaan. Näistä jokaisessa juostaan aikaa vastaan ja kolmannen lopussa kohdataan vastustajana julmuri itse, Robotnik, joka koittaa tehdä Sonicista lopun leijualukseensa virittämillään aseistuksilla, sun muilla vippaskonsteilla. Robotnikin hoitelua seuraa eläinten vapautus vankisäiliöstä, jossa elukkaparat olivat vain odottaneet, milloin heidät muutettaisiin robooteiksi. Ihailtavan yksinkertainen ja palkitseva kaava, joka toimii.

Oman vankan kokemukseni mukaan Sonic 1 on se vaikein Mega Driven Sonic-peleistä. Kentistäkin huokuu jotain erilaista tunnelmaa, kuin seuraajien vastaavista. Vaikea sanoa mistä tämä johtuu. Yksi olennainen syy tähän liittynee omillaan olemisen tunteeseen. Sonicin kaveri, Tails, ei ole tässä pelissä vielä kuvioissa. Tails teki debyyttinsä seuraavana vuonna jatko-osassa. Ykkösessä onkin tätä vanhaa kunnon mano-a-mano -meininkiä.

Ensimmäinen taso on Green Hill, Sonic-sarjalle ominainen paratiisiosuus. Tätä seuraa toinen toistaan upeita ratoja, kuten marmoriset, tähtien valaisemat ja vedenalaiset kaupungit sekä flipperimäinen sprinttirata, unohtamatta tohtorin vaarallista tehdasaluetta. Pelaajan on selvittävä niin pulppuavien laava-altaiden kuin piikeillä ansoitettujen vedenalaisten sokkeloiden turmanloukuista. Jokainen taso eroaa toisestaan teemaltaan ja etenemistavoiltaan. Sonic voisi toimia hyvänä synonyyminä täydelliselle kenttäsuunnittelulle. Totta mooses, luit aivan oikein. Yksityiskohtainen piirrosjälki taustoja myöten loistavan musiikin ohella ynnättynä haastavaan pelattavuuteen antaa edelleen aihetta ihailuun.

Sama juttu koskee ohjattavuutta. Kun vertaa Sonicia muihin kilpaileviin aikalaisiinsa, tuntuu kuin Sonic Teamin japanilaiset kooderikeisarit olisivat olleet asioissa valovuosia edellä. Fysiikka on ihmeellisen rikasta. Sonicin liikkuminen tuntuu vaihtelevalta eikä suinkaan mekaanisen puuduttavalta. Ääntä nopeamman siilin hallitsemiseen vaaditaan myös ääntä nopeampaa aivotoimintaa niin pelaajalta kuin Soniciltakin. Onneksi siis Sonic reagoi painalluksiin juuri silloin kuin pitääkin.

Vauhdin salaisuus

Pelaajan avaimet selviytymiseen löytyvät yhdestä napista ja ristiohjaimesta. Muuta pelin hallintaan ei tarvita. Hahmoa voi liikuttaa vasemmalle ja oikealle. Pohjoiseen ilmansuuntaan painaessa Sonic katsoo ylös ja etelään painettaessa toisinpäin. Matkan varrella vastaan tulevat pahikset saa teilattua Sonicin maailmankuululla 360 asteen Spin Attack -kierimisliikkeellä, joka tapahtuu painamalla ristiohjaimesta alas pienen juoksuvauhdin saattelemana. Toinen tapa on hypätä vastustajan päälle A-, B- tai C-nappia painamalla.

Toki pelkällä hyppelyllä ja pyörimisellä ei pitkälle pötkitä. Pelaaja tarvitsee henkivakuutuksekseen sormuksia, jotka ovat toimineet läpi sarjan historian Marion nerokkaina kolikkojen vastineena. Jos osuu viholliseen, pelaaja menettää kaikki sormuksensa, joista osan voi yrittää napata vielä takaisin niiden pomppiessa pitkin mäkeä. Ilkeää, mutta lisää pelin vaikeutta ja pitää hyvällä tavalla pelaajan koko ajan varpaillaan.

Mitä enemmän sormuksia, sitä vaarallisempaa osua viholliseen, sillä taso-osuuksien lopussa sormuksista ja ajasta ansaitsee pisteitä. Pisteillä ei todellisuudessa tee yhtikäs mitään, mutta ainahan niitä voi omaksi ilokseen ihastella ja koittaa pistää paremmaksi. Tietysti olisi makoisaa, että pisteistä saisi avattua jotain piilotettuja herkkuja, mutta täytyy pitää mielessä että tuohon aikaan harvassa pelissä oli tallennusmuisti saatika mitään erityisiä palkintoja. Pisteiden idea on pysynyt aina samana. Ne toimivat enemmänkin henkilökohtaisen osaamisen mittarina ja merkkinä kentän päättymisestä.

Vihollisroboottien ja sormusten ohella kentältä löytyy hassuja monitoreita. Tutummalla nimityksellä monitoreja voisi kutsua power-upeiksi. Niitä hajottamalla saa jotain niihin pakatuista asioista, kuten kymmenen sormusta, hetkellisen kuolemattomuuden ja suojan. Suojan kanssa saa osua viholliseen kerran, menettämättä sormuksia.

Muitakin interaktiivisia objekteja tulee vastaan. Väliaikainen pelitilanteen tallentaminenkin on mahdollista pylväällä. Kentiltä löytyy pylväitä, joita koskettamalla voit jatkaa peliä samasta kohtaa, mikäli Sonic heittää henkensä. Kätevä tapa säästää hermoja, kun ei joudu tarpomaan kenttää alusta pitäen joka himskatin kerta.

Täyden ympyrän hermokontrolli

Kuusi tasoa robottien ja tohtorin nylkemistä ja luulet nähneesi kaiken. Asian laita on kuitenkin niin, että peliin on piilotettu kuusi erikoistasoa pelaajan suureksi iloksi, vai sanoisinko kiusaksi. Erikoistasoihin pääsee keräämällä 50 sormusta ensimmäisen tai toisen taso-osuuden lopuksi. Sonic-parka joutuu tuolloin akselinsa ympäri pyörivään sokkeloon, jossa jokaisessa piileksii mystinen kaaossmaragdi. Kiusallista radoista tekee se, että smaragdin haaliminen on melkoista tuuripeliä. Sonicin hallinnasta tekee vaikeata vastaan tulevat kimmokepallot ja sinne tänne asetellut GOAL-ansat, joiden kautta Sonic lentää radalta ulos. Ratojen läpäisy-yrityksiä tarjotaan tietenkin rajallinen määrä. Se onnekas, joka nappaa kaikki smaragdit, saa iloisemman lopun peliin. Onko keräily sitten vaivan väärti? Nykypäivän standardien mukaan tällaiselle pikku bonukselle naurettaisiin maha kippurassa, mutta peleiltä odotettiin puolitoista vuosikymmentä sitten paljon vähemmän. Kukaan ei marissut moisten pikkuasioiden perään.

Kestää, kestää ja kestää

Sonic the Hedgehogin pienessä pelikasetissa asustaa rikas sielu, jota Segalla silminnähden tehtiin suurella rakkaudella. Kaikkien näiden vuosien jälkeenkään en löydä mitään varsinaista virhettä pelistä, sillä koko hoito toimii. Se todellakin kertoo jotain Sonicin erinomaisen korkeasta laatutasosta.