© Vitonen Entertainment 2002-2005
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Torstai, 20.11.2008

Vitonen Entertainment

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit
• TopVitonen

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit

• Etusivu
• Info
• Päivitykset
• Toimitus
• Linkit
• Palaute

Oi niitä aikoja. Muistan vieläkin kuin eilisen, kun olin juuri päässyt ala-asteen toiselle luokalle ja kävin isäni kanssa ostamassa ensimmäisen pelikoneeni. Myynnissä oli kaksi aparaattia, Super Nintendo ja Mega Drive. En tiennyt koneista paljoakaan, mutta Mega Driven pakkauksen kyljessä ollut, sininen veijari vetosi. Koneen hintaan kuului nimittäin Sonic 2. Muutaman minuutin mietinnän jälkeen päädyin Mega Driveen, enkä ole katunut päätöstäni päivääkään. Kukapa voisi tuota sinistä siiliä vastustaa. Sonic 2:ssa pelaajan haasteena odottaa tuplamäärä kenttiä ykköseen verrattuna, kokonaan uudet viholliset ja hitusen yksityiskohtaisemmat grafiikat.

Kaksin aina kaunihimpi

Jatko-osa esittelee uuden pelattavan hahmon; Sonicin ystävän, Miles "Tails" Prowerin. Kaksihäntäisyydestään lempinimensä saanut Tails-kettu sattuu olemaan tuon sinisen piikkikasan suurin fani. Eräänä päivänä Tails oppi kierimään pallona kuin idolinsa, josta lähtien Tails on alkanut matkimaan Sonicia kaikessa mitä hän tekee. Tails seuraa siis Sonicia pelin aikana minne ikinä tämä meneekään, oli kyseessä sitten veden valtaan kadonneet rauniot, tai maanalaiset laavasuihkut. Aikamoista fanitusta, sanoisin.

Kyseisen parivaljakon ja muiden elävien olentojen tulevaisuutta uhkaa kuitenkin eräs heikkomielinen tiedemies, joka on palannut kuvioihin. Nyt silkka eläimien kiduttaminen ei riitä, sillä Robotnik suunnittelee tuhoavansa Sonicin kotoisen Mobius-planeetan kaaossmaragdien voimalla. Operaatio on määrä toteutua Robotnikin rakentamasta avaruusaluksesta, Death Eggista, käsin. Niinpä Sonicin ja Tailsin on löydettävä kaikki nämä smaragdit Mobiukselta, ennen kuin Robotnik ehättää ensin.

Robojen eläintarha

Ensimmäinen kenttä, Emerald Hill, muistuttaa hyvin paljon edeltäjänsä paratiisimaista Green Hilliä. Lievää ideoiden kierrätystä on siis havaittavissa, mutta useita innovatiivisia ympäristöjäkin löytyy. Näistä mainitsemisen arvoisia ovat öljykenttä Oil Ocean, synkkä Mystic Cave, laavainen vuoristo Hill Top ja Robotnikin ilmalaiva Wing Fortress ja tietenkin Sky Chase, jossa Sonic taistelee pahiksia vastaan ilmassa Tailsin ohjaaman lentokoneen siiven päältä! 12 kenttää suurta vauhdin ja värien hurmaa. Huolella hiotut taustat ja erittäin mieleenpainuvat musiikit näyttelevät isoa roolia tässäkin kappaleessa Sonicin megalomaanista menestystarinaa.

Samaa voisi sanoa vastustajista. Tohtorin robooteiksi muuttamat eläimet muistuttavat hauskasti juuri eläimiä. Täytyy kyllä pitää herra tohtorin julmasta ironiasta. Vastaan tulee kaloja, rapuja, mehiläisiä, heinäsirkkoja, laavassa uivia liskoja ja sun muuta mukavaa. Tiedemies itsekään ei ole hullumpi pääkkärinä. Monet näistä ovat kiintoisampia kuin ykkösen vastaavat. Tämän huomaa parhaiten loppupuolella, kun ideat senkun rikastuvat. Hyvinä esimerkkinä Aquatic Ruinin loppuhuipennus, jossa Robotnikin alapuolelle nousee kaksi toteemipaalua, jotka sylkevät nuolia toisiaan vasten, kun tohtori paukuttaa niitä leijualukseensa kytketyllä vasaralla. Nuolia pitkin sitten pitäisi pomppia toteemipaalun päälle ja antaa mielipuolelle kyytiä.

Kaikki kerätään

Kenttien lomassa sitten pitäisi kerätä näitä ydinaseista käyviä ihmesmaragdeja. Ykkösosasta tutut tallennuspylväät toimivat nyt myös teleporttina uusiin, kolmiulotteisiin, railomaisiin spesiaaliratoihin. Turpaan tulee ja kovaa jos ei ole varuillaan, sillä nämä railot ovat täynnä pommeja, joita ilmaantuu vähän joka mutkasta. Pommiin törmätessään menettää 10 radalla keräämistään sormuksista. Radoilla on kolme tarkistusvaihetta, joissa peli kertoo, saitko kokoon tietyn vaiheen aikana vaaditun määrän sormuksia vai et. Mikäli et, peli päättyy siihen ja joudut yrittämään myöhemmin uudestaan.

Omistettuani peli nyt yli kymmenen vuotta, tunnen ja osaan sen ulkoa kuin omat taskuni. Hyvin on kuitenkin vielä mielessä ne ensimmäiset vuodet, jolloin spesiaalirata numero kuusi tuotti minulle aivan valtavaa tuskaa. Vaikutti järjettömältä, miten niin lekkeristä viidennestä radasta siirryttiin heti tällaiseen armottomaan hiuksien halkomiseen. Vaikeuksien suurin aiheuttaja olikin Tails, jota on halvatun vaikeata pitää Sonicin vauhdissa mukana. Nähkääs, jos minä hyppään Sonicilla, Tails hyppää vasta puolen sekunnin viiveellä perässä. Siksi pelaajan on myös osattava laskelmoida hypyt niin, että molemmat hahmot ehtivät pommien tieltä turvallisesti pois. Ihan rehellisesti sanottuna osa radoista on opittava ulkoa, muuten et saa tuota kellertävää karvapalloa pommeja ajoissa väistämään. Tämä panee kärsivällisyyden koetukselle, mutta loppupeleissä se lisää vain pelin uusinta-arvoa, mikä on toki hyvä asia. Ainahan pelin voi tietysti suorittaa pelkällä Sonicilla tai Tailsilla.

Seitsemän smaragdia rikkaampana voi onneksi huojentuneena sanoa, että oli se kaiken sen vaivan väärti. Kun kaikki smaragdit on siis haalittu, Sonic kykenee muuttumaan kullanväriseksi, lähes kuolemattomaksi, entistäkin nopeammaksi Super Soniciksi. Peliä kyllästymiseen asti paukuttaneiden ei enään tarvitse väistellä vihollisia, vaan viholliset saavat väistellä pelaajaa. Koska kaikki on tuolloin suoritettu, silmiä ruokitaan myös hieman erilaisella loppuesityksellä. Maailman pelastamisesta oli siis jotain hyötyäkin.

Liekehtivä tykinkuula

Sonicin ohjaamiseen ei Einsteinia tarvita. Edelleenkin kaikki hallinta tapahtuu ristiohjaimen ja yhden toimintanapin voimin. Yksi sarjalle hyvin tuttu toiminto kuitenkin lisättiin. Se on liike, jolla saadaan yhdeltä seisomalta nopea aloitusvauhti. Ohjekirja sen parhaiten kuvaakin - Sonic muuttuu "liekehtiväksi tykinkuulaksi". Erittäin kätevä lisäys, jolle tulee tarvetta eritoten jyrkissä mäissä, jotka muuten tuottaisivat hirmuisesti hankaluuksia tarpoa. Liikeellä on suuri merkitys myös sarjan kenttäsuunnittelussa, sillä puoliksi pystysuoria seiniä ei pääsisi eteenpäin ilman tätä kätevää pikku uudistusta. Selvähän sekin, että temppu antaa Sonic-peleille entistäkin enemmän sitä paljon painotettua vauhtia.

Kahtiajako ilman komplikaatioita

Jos ei yksinpelin vauhti vielä riitä, niin eiköhän kaksinpeli aja asian. Sen lisäksi että Tailsin ohjastaminen onnistuu yksinpelissä samanaikaisesti Sonicin kanssa, voivat kaksi pelaajaa osallistua jaetun ruudun nokkapokkaan kolmessa pelin kentistä. Tämän lisäksi tarjotaan kolme smaragdienetsinnästä tuttua Special Stagea. Voittaja on se, joka juoksee edellä maaliin. Jos menee tiukaksi, voittaja ratkotaan pelaajien sormuksista ja ajasta haalittujen pisteiden välisellä erotuksella. Päällisin ero kaksinpelissä yksinpeliin nähden taitaa olla se, että power-up -monitorien sisällöt ovat sattumanvaraisia. Ilkeän teleportinkin lisäsivät niihin, jolloin pelaajat vaihtavat paikkoja keskenään radalla. Tämä on edullista aloittelijoille, mutta aika ärsyttävää arpomista kahdelle veteraanille. Ainahan voi tietenkin olla ottamatta niitä laatikoita.

Mikäli aloittelijalta jää kaikki kentät voittamatta, molempien tilastot nollaantuvat. En ymmärrä missä piilee tämän jutun idea. Myös suoritusruksit häviävät kentiltä päävalikossa. Eihän tuo nyt sinänsä haittaa, mutta koko toiminnossa ei ole mitään järkeä. Väliäkö tuolla, kun peli ei kärsi pahemmin komplikaatioista jaetuilla ruuduillakaan. Tottakai välillä pieniä hidasteluja ilmenee.

Alkuperäisen arvoinen

Ykkösen ja kakkosen paremmuudesta keskusteltaessa liikutaan todella subjektiivisilla rajaviivoilla. Itse pidän jatko-osasta enemmän. Ensimmäinen Sonic oli haastavampi ja hiuskarvan verran kauniimpi. Kakkonen kierrättää ykkösen tasojen tyyliä jossain määrin, joka on oikeastaan täysin ymmärrettävää ja lähinnä hyvä asia. Jotain perinteitä pitää vaalia. Samalla osa kaksi tuo myös uusia tuulia tullessaan. Se on nopeampi, pidempi ja palkitsevampi. Arvostan tätä peliä paljon. En vain siksi, että se oli ensimmäiseni, vaan koska Sonic 2 on yksinkertaisesti hemmetin hyvä peli, mahdollisesti sarjan parhain. Viimeisenä seisoo pelattavuus ja originaali asenne.