© Vitonen Entertainment 2002-2009
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Lauantai, 31.07.2010

Vitonen Entertainment

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit
• TopVitonen

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit

• Etusivu
• Info
• Päivitykset
• Toimitus
• Linkit
• Palaute

Perinteikkäitä seikkailupelejä on oltu kaivamassa haudasta jo muutaman vuoden ajan. The Adventure Company/Dreamcatcher/Microids -hässäkkä, joka voidaan muistaa peleistä Broken Sword 4, Syberia ja Missing Since January, on ollut pääpukarina tässä toiminnassa. Nyt ulos työntyy Post Mortemin "spin-off", Syberian pelimoottorilla väsätty Still Life PC:lle ja Xboxille.

Perinteitä kevyesti uudistaen

Kyseessä on siis traditionaalinen seikkailupeli, jossa ruudulla näkyvää hahmoa ohjataan hiirellä klikkailemalla kävelemään tai suorittamaan erilaisia toimintoja. Vasemmalla hiirennapilla käytetään tai katsotaan kohdetta ja oikealla pääsee inventaarioon. Esineitä käytetään kahdella tapaa. Välillä valitaan inventaariosta esine ja klikataan sillä kohdetta, toisinaan ruudun yläreunaan tulee käden kuva, jolloin pelkkä esineen klikkaaminen riittää. Systeemi hämmentää aluksi, mutta sen sisäistää pelin edetessä.

Seikkailuihin keskeisenä osana kuuluva keskustelu on tekniseltä toteutukseltaan yksioikoista, ja ilmeisesti pädille suunniteltua, kuten myös esineiden manipulointi. Keskustelussa hiiren vasemmalla napilla puhutaan aiheesta ja oikealla jaaritellaan hahmoja syventävää liirumia.

Raakaa peliä Chicagon ikiyössä

Tarina alkaa FBI agentti Victoria McPhersonin saapuessa sarjamurhaajan viidennen uhrin löytöpaikalle. Tutkimukset eivät ole johtaneet mihinkään ja kunnollisia epäiltyjä ei ole ollut. Murhaaja on mieltynyt nuoriin naisiin, tappaa heidät hukuttamalla ja viiltelee hyvästiksi.

Ei kestä kauaakaan kun Victoria törmää isoisänsä, Post Mortemin päähenkilön, yksityisetsivä Gustav McPhersonin jäämistöihin ja tutkimusraportteihin. Yllättäen Victoria huomaa, että Prahassa 1920-luvulla riehunut sarjamurhaaja muistuttaa kovasti nykypäivän Chicagossa riehuvaa yksilöä, joten pelaaja heitetään Gustavin housuihin ratkomaan menneisyyden tapahtumia, josko ne liittyisivät nykyisiin.

Menneisyyden ja nykyisyyden välillä ei saa vaihdella vapaasti vaan vaihtokohdat on aseteltu siten, että katkolle mennään aina jossain ratkaisevassa ja jännittävässä kohdassa. Homma toimii, ja vaikka edessä olisikin hieman kuivempi kohta, pakottaa toisen kertomuksen koukku jatkamaan.

Täysin lineaaristen tarinoiden aikana ruumiita tulee yhteensä suunnilleen saman verran kuin kesikeverrossa Unreal Tournamentin deathmatch-erässä. Peli on paikoitellen melko hurmeisen näköinen, ja tämän kun yhdistää pornahtaviin elementteihin ja kovaan kielenkäyttöön, voi 18 vuoden ikärajaa pitää ihan oikeutettuna.

Vain Rubikin kuutio puutuu

Peli vaikuttaa lähtökohtaisesti erittäin mielenkiintoiselta ja sen toivoisi välttävän seikkailupelien perinteiset sudenkupat, mutta ei. Ongelmat ovat paikoitellen täysin jostain toisesta maailmasta ja illuusio särkyy täysin. Erotiikkapainotteisessa yksityisyrityksessä patsaille asetellaan esineitä käsiin oikeassa järjestyksessä salaoven avaamiseksi, pelataan taululla klassista yksi-pala-puuttuu -työntelypuzzlea ja Prahan viemäreissä asetelleen sormuksia oikeisiin koloihin ja tuupitaan paloja hieman erilaisessa työntelypuzzlessa. Mukana on myös versio Die Hard 3:n tutuksi tekemästä vesipuzzlesta oikean painon saavuttamiseksi. Välillä pitää ihan pysähtyä miettimään, että jahdataanko nyt sarjamurhaajaa vai seikkaillaanko vaikkapa Mystin fantasiasaarella.

Toki vastapainoksi löytyy sitten ihan kunnollisiakin pähkinöitä kuten CSI-toimintaa luminolin ja sormenjälkipulverin muodossa, sekä innovatiivinen rikospaikkakuvien ja rikospaikkojen vertailu. Näiden ongelmien osalta peli soljuu eteenpäin tasaisella vauhdilla, sillä seuraavan askeleen keksiminen ei yleensä ole liian haastavaa ja muutaman kerran se jopa hierotaan naamaan niin, ettei jumittumiseen anneta mahdollisuutta.

Hahmoihin on selkeästi panostettu, vaikka muutaman henkilön ilkeä karikatyyrimäisyys ulkomuodon ja käytöksen osalta häiritseekin. Kaikki keskeiset hahmot ovat kuitenkin onnistuneita ja riittävän syvällisiä. Esimerkiksi Victorian saa laukomaan suoria mielipiteitään niin pomostaan ja paristaan kuin yhteisvessoistakin. Ääninäyttely on kelvollista, paikoitellen hieman tunteetonta ja jäykkää, mutta ehdottomasti parempaa kuin keskiverto seikkailussa.

Taustat ovat yhtä hyviä kuin Syberiassa eli loistavia. Ainoa valituksen aihe on ympäristön elottomuus, kaduilla ei kävele ihmisiä, ei aja autoja, on täysin hiljaista. Tätä on yritetty selittää joulunajalla, mutta luulisi nyt Chicagossa riittävän edes kourallinen väkeä ulos myös loma-aikana.

Toinen paikoitellen pientä skismaa aiheuttava tekijä on hotspottien pienuus. Osassa huoneista esimerkiksi rappusten käyttäminen hoituu klikkaamalla valtaisaa hotspottia, toisissa taas ylöspäin kävely vaatii juurikin sen oikean rappusen hiplaamista hiirellä.

Seikkailun uusi tuleminen vai viimeinen niitti arkkuun?

Still Life ei ole missään tapauksessa huono peli. Mikäli muutamista väkisiniväännetyistä ja peliin sopimattomista puzzleista pääsee ylitse, on luvassa nautinnollinen ja liki ainutlaatuinen seikkailupläjäys. Perinteitä kunnioittaen juoni, oikeastaan molemmat juonet, jättävät loppuratkaisussa kylmäksi ja kauniina videona pyörivä huipennus ei tee oikeutta muulle pelille. Myöskään aivan kaikkea ei viitsitä selittää, enkä ole varma voiko aukkoja edes täyttää mikäli koluaisi jokaisen kolosen lävitse.

Seikkailupelien ikuisuusongelmiin lukeutuva uudelleen peluuarvon puuttuminen vaivaa myös tällä kertaa. Koska peliä kuitenkin myydään selkeästi alle normaalihinnan, ja tarinaa riittää muutaman elokuvan verran, voi sitä suositella varauksetta, myös lajityyppiin vähemmän intohimoisesti suhtautuville.