Peliartikkelit - Indiana Jones ja Lisenssin metsästäjät
Pelien pohjaksi on lisensoitu oikeastaan kaikkea urheilutapahtumista yksittäisiin automalleihin. Lukumääräisesti eniten lienee kuitenkin elokuviin perustuvia lisenssipelejä. Yleisesti ottaen elokuvapelien maine on varsin kehno, mikä johtunee erityisesti 80- ja 90-luvuilla tuotetuista kymmenistä, ellei sadoista sivuttain rullaavista räiskintäpeleistä. Tähän formaattiin saatiin taivutettua käytännössä mikä tahansa elokuva. Lisenssi ei kuitenkaan tee pelistä automaattisesti huonoa, vaan on olemassa paljon myös hyviä lisenssipelejä. Tässä artikkelissa tutustuaan Indiana Jones -lisenssin käyttöön niin hyvissä, kuin vähän huonommissakin peleissä.
Lights, camera, ACTION!
Ei mennyt vuottakaan ensimmäisen Indiana Jones -elokuvan ensi-illasta, kun Midway tarttui lisenssiin ja julkaisi vuonna 1982 Atari 2600 -koneelle Raiders of the Lost Ark -nimisen pelin. Peli seurailee löyhästi elokuvan tapahtumia alkaen Kairosta ja kulkien karttahuoneen kautta Sielujen kaivoon. Erikoisuutena pelissä on kahden joystickin käyttäminen kontrollointiin, toisella liikutellaan hahmoa ja toisella plärätään invetaariota. Pelityyppinä ylhäältä/sivulta kuvattu vihollisten välttely/tappaminen/ puzzleilu/yms. Graafisesti peli on hyvin aikaisensa näköinen, eli mielikuvitusta saa käyttää runsaasti.
Kolme vuotta myöhemmin oli Tuomion temppeli saanut ensi-iltansa ja lisenssin siirtynyt U.S. Goldille, joka julkaisi Atari Gamesin tekemän Indiana Jones and the Temple of Doomin 1985 Atari ST:lle ja seuraavien vuosien aikana kuudelle muulle alustalle. 1989 päivänvalon näkivät DOS ja Amiga -versiot. Pelinä Temple of Doom edustaa ajalleen tyypillistä sivusta kuvattua ammuskelua, tosin pienellä isometriseen vivahtavalla aromilla, koska joissakin kohdin pystyy liikkumaan myös muihinkin suuntiin. Tavoitteena on vapauttaa kaikki häkkeihin kahlitut lapset. Vaihtelua luolastokomppaukseen tuovat kaivosvaunussa ajelut, joiden aikana paitsi mätkitään Natseja niin myös arvataan oikeaa raidetta.
Jo 1987 ilmestyi ensimmäinen Indy-peli joka ei suoranaisesti perustu elokuviin. Mindscapen julkaisema Angelsoftin tekstiseikkailu Indiana Jones in Revenge of the Ancients nimittäin kertoi ihan oman tarinansa. Indy seikkailee Tepotztecon pyramidissä etsien Mazatecin mahtiavainta. Samainen tarina olisi luultavasti voitu kertoa samalla menestyksellä ilman Indy-lisenssiäkin.
1989 oli kaikkiaan hyvin Indyisä vuosi. Temple of Doomin viimeiset käännökset saapuivat kauppoihin ja elokuvateattereihin tuli Viimeinen ristiretki, jossa Indy tavoittelee Graalin maljaa. Samana vuonna ilmestyi myös toimintapeli kyseisestä elokuvasta viidelle eri alustalle C64:stä Sega Genesikseen. Pelit olivat U.S. Goldin ja Lucasfilm Gamesin yhteisjulkaisuja ja edustavat samaa tyyliä kuin Temple of Doomkin, keskeisimpänä erona isometrivivahde on poissa ja peli on puhdasta sivusta kuvattua tasohyppelyä ja mäiskintää.
Kohti uusia seikkailuja
Indiana Jones and the Last Crusade: Action Game sai vielä 1989 rinnalleen ensimmäisen yleisesti arvostetun Indy-pelin: Indiana Jones and the Last Crusade: Graphic Adventuren. Kyseessä on melko tiukasti elokuvan juonta noudattava Point and Click -tyylinen seikkailupeli. Lucasfilm Gamesin kehittämänä ja julkaisemana se ilmestyi DOS:lle, Amigalle ja Atari ST:lle. Peliä kritisoitiin aikoinaan liian pitkistä sokkeloista ja huonoista tappelukohtauksista, silti se on edelleen yksi parhaista Indy-peleistä ja ehdottomasti kokeilemisen arvoinen. Kiitosta jaettiin saumattomasti tehdyistä pienistä muutoksista ja lisäyksistä juoneen sekä täydellisesti tunnelmaan sopivista puzzleista.
Seuraavaa Indy-peliä odotellessa kului kolme vuotta. Uusia elokuvia ei olisi tulossa, joten materiaali pitäisi ammentaa vanhoista tai keksiä jotain uutta. 1992 ilmestyi Nintendolle Jalecon tuottama Young Indiana Jones -lisenssiin pohjautuva Young Indiana Jones Chronicles, joka on NES:lle tyypillistä runsastoimintaista sivuttain rullaavaa toimintaa. Young Indiana Jones on televisiosarja, joka nähtiin Suomessakin MTV3:n esittämän 90-luvun alkupuoliskolla. Mielenkiintoisena yksityiskohtana mainittakoon että, koska MTV3 esitti sarjaa lastenohjelmana, jäi yksi vampyyrejä käsittelevä jakso esittämättä liian pelottavuutensa takia.
Varsinainen paukku oli kuitekin samana vuonna LucasArtsilta ilmestynyt Indiana Jones and the Fate of Atlantis. Kokonaan uusi pitkä Indy-seikkailu. Tarinan käsikirjoituksesta vastasi Hal Barwood, jonka aikasempiin saavutuksiin kuului mm. Steven Spielbergin kanssa tehty Sugarland Express -elokuva. Vaikka pelin tarinan rakenteessa voikin nähdä hämmästyttävän paljon yhteneväisyyksiä Kadonneen aarteen metsästäjiin on Atlantiksen etsintä silti pelienmittakaavassa todella loistavaa tarinankerrontaa. Fate of Atlantis onnistuu välttämään monet seikkailupelien perisynneistä ja sillä on jopa uudelleenpeluuarvoa, koska tarinan keskimmäisen osan voi läpäistä tiimissä, älyllä tai nyrkein. Tarinassa Indy ravaa oricalchumia, mystistä atlantisainetta, suonissa kilpaa Natsien kanssa kohti kauan sitten kadonnutta Atlantista. Platonia luetaan, ongelmia ratkotaan ja maailmaa kierretään ennen lopullista ratkaisua Atlantiksen sisimmällä kehällä. Tietyissä piireissä alettiin jopa huhuilla, että neljäs elokuva tulisi ja perustuisi juurikin tähän Barwoodin tekstiin. Fate of Atlantis ilmestyi myös DOS:lle CD-ROM-versiona, jonka koukkuna on täysin puhutut repliikit. Ääninäyttely on varsin onnistunutta ja tunnelma sen myötä jälleen uusissa korkeuksissa. Doug Lee vastasi Indyn repliikeistä ja tulee vielä myöhemmin palamaan samaan hommaan.
Fate of the Atlantiksesta julkaistiin myös isometrinen toimintapeli. Löyhästi alkuperäisen pelin juonta seuraava mäntkintä on Indy-mätkintöjen sarjassa ihan OK ja tarjoaa myös kevyttä esineiden kanssa sompailua sekä pienimuotoista puzzleilua.
Valitettavasti Indyn seikkailupeliesiintymiset jäivät näihin kahteen peliin, vaikka ne kuitenkin ovat selkeästi parhaita Indy-tuotteita. Kehityksessä oli kolmaskin seikkailu nimeltään Indiana Jones and the Iron Phoenix, mutta se peruttiin Atlantiksen menestyksestä huolimatta. Syynä saattoi olla se, että seikkailupelit alkoivat yleisesti menestyä huonosti ja LucasArts lopetti niiden julkaisemisen kokonaan tappiollisen Grim Fandangon jälkeen. Hal Barwood avusti Atlantiksen jälkeen LucasArtsilla sellaisia projekteja kuin Full Throttle (1995) ja Star Wars: Rebel Assault 2 (1995).
Täyskäännös ja takaisin toimintaan
Indy-rintamalla kuitenkin tapahtui vielä paljon. 1994 Indy koki saman käsittelyn kuin mitä Star Warsille tehtiin Super Star Warsissa. Kaikkien kolmen elokuvan parhaat palat poimittiin yhteen toimintapeliin. Factor 5:n tekemä ja JVC Musical Industriesin(!) Super Nintendolle julkaisema Indiana Jones' Greatest Adventures on yllättävän hyvä ja graafisestikin riittävä sivuttain rullaava toimintatasohyppely. Toimintaa katkotaan näyttämällä aitoja videoklippejä elokuvista. Peli ottaa tiettyjä vapauksia tulkinnoissaan, esimerkiksi vihoviimeisenä loppuvastuksena on väärästä maljasta hörpännyt Donovan, joka siis ei suinkaan lyyhisty maahan, vaan käy luurankona uhoamaan. Mobygames rankkaa tämän jopa parhaaksi Indy-peliksi, mikä kuitenkin on vähintäänkin pyhäinhäväistys. Toiminta-Indynä paras ehkä, muttei tämä ikinä Atlantiksen yli mene.
1994 teki paluun myös nuori Indy, pelissä Instruments of Chaos, joka ilmestyi Segan toimesta Genesikselle. Joku voisi tässä vaiheessa ehkä jo arvata, että kyseessä on sivulta kuvattu toiminta/hyppelypeli. Hölmössä juonessa Indy kisailee saksalaisten agenttien kanssa aseteknologiasta.
Hal Barwoodin lääkitystä ilmeisesti muutettiin 1996, koska mies palasi Indyyn ja kiskaisi kasaan oudot Star Wars ja Indiana Jones -aiheiset Dekstop Adventures -pelit. Pelissä Indyä juoksutetaan pienellä kartalla tekemässä pieniä esinepuzzleja varsinaisen voittoesineen saamiseksi. Koukkuna tässä on se, että kartat ja esineet ovat joka kerta erilaisia ja eri puzzlejen takana, joten pieniä, alle tunnin kestoisia, seikkailuita riittää vaikka loppuelämäksi. Tosin kaikki generoidut seikkailut ovat niin lähellä toisiaan, että muutaman pelattuaan ei mitään varsinaisesti uutta kannata enää odottaa.
1999 Barwoodin lääkekaappi oli taas hyvissä voinneissa. Tomb Raider, joka ilmestyi 1996, talloi Indyn varpaille metsästäessään antiikkiesineitä ympäri maailmaa. Vaikka Barwood on moneen kertaan kiistänyt, että Lara Croft olisi vaikuttanut seuraavaan Indy-peliin, on täysin selvää että vaikutusta on ollut. Indiana Jones and the Infernal Machine nimittäin on hyvin suora kopio Tomb Raiderista. Indy juoksee, ajaa, meloo ja ui Baabelin tornin perässä kommunistien hengittäessä niskaan, tässä hahmon takaa kuvatussa 3D-toiminnassa. Doug Lee hoitaa jälleen Indyn jorinat ihan malliikkaasti, toki puhetta on nyt huomattavasti vähemmän. PC:n lisäksi Infernal Machine ilmestyi myös Nintendo 64:lle ja ihan omana versionaan Game Boy Colorille.
LucasArtsin tuorein Indy-peli ei ole enää Barwoodin käsialaa, koska mies siirtyi tekemään RTX Red Rock (2003) -räiskintää Playstation kakkoselle. 2003 ilmestynyt Indiana Jones and the Emperors Tomb nakkaa Indyn 30-luvulle ja Kiinaan. Natsit tekevät paluun ja saavat seurakseen Aasian alamaailman. Näiden välissä Indy yrittää etsiä maagista Lohikäärmeen sydäntä, jonka voimat olisivat tuhoisia väärissä käsissä. Kyseessä on toistamiseen takaa kuvattua hypintää ja toimintaa. Tällä kertaa tosin painopiste on ihan hyvin toimivassa nyrkkitappelussa, eikä niinkään aseilla paukuttelussa. Indy pystyy välillä jopa mätkimään pahiksia maasta löytyvillä laudan kappaleilla tai tuoleilla. Saatavilla PC:lle, Xxoxille ja Playstation 2:lle.
Ratsastaen auringonlaskuun
Indy-pelit eivät toki ole vielä loppuneet. LucasArtsilla on työn alla seuraavan sukupolven konsoleille tuleva työnimellä Indiana Jones and The Next Gen kulkeva, luultavasi kolmannen persoonan toimintapeli, joka ilmestynee 2007. Lisäksi tuotannossa on muutamia faniprojekteja, joista lupaavimpana Indiana Jones and the Fountain of Youth, joka edustaa jälleen klassista seikkailupeliä. Mikäli neljäs Indy-elokuva oikeasti saadaan valmiiksi, voidaan sen pohjalta tuotettujen pelien määrää ja laatua vain arvailla.
Indiana Jones -pelit ja ensimmäisen version ilmestymisvuosi
- Indiana Jones and the Temple of Doom: 1985
- Indiana Jones in Revenge of the Ancients: 1987
- Indiana Jones and the Last Crusade: Action game: 1989
- Indiana Jones and the Last Crusade: Graphic adventure: 1989
- Indiana Jones and the Fate of Atlantis: 1992
- Indiana Jones and the Fate of Atlantis: Action Game: 1992
- Young Indiana Jones Chronicles: 1992
- Young Indiana Jones and the Instruments of Chaos: 1994
- Indiana Jones' Greatest Adventures: 1994
- Indiana Jones: Desktop Adventures: 1996
- Indiana Jones and the Infernal Machine: 1999
- Indiana Jones and the Emperors Tomb: 2003
- Indiana Jones and the ?: 2007?
Lähteitä
Jaakko Salminen 07.08.2005
Jerryllä on asiaa
Olen Jaakon kanssa eri mieltä. Tekisi jopa mieleni sanoa, että Jaakko on väärässä, minä oikeassa. Hän on siinä oikeassa, että lisenssipeleillä on huono maine, ja siinäkin, että maine on huono ihan aiheesta, mutta syyt ovat minusta aivan muualla kuin 2D-ajan lisenssiräiskinnöissä. Niissä päähahmona nyt vain sattui olemaan nimi, jolla nyt sattui olemaan uusi elokuva markkinoilla. Itse pelit olivat yhtä laadukkaita kuin aikansa muutkin pelit. PlayStation muutti kaiken, pelaamisesta tuli trendikästä, ja peleistä tuotteita.
Muistan paljon loistavia lisenssiräiskintöjä 80- ja 90-lukujen alustoilla. NES varsinkin oli sivuttain skrollaavien tasohyppelyjen ja räiskintöjen kulta-alusta, lisenssitavarasta ensimmäisenä mieleeni muistuvat Ducktalesit, Jurassic Park ja Batman. Batman oli loistava toimintapeli, sen valtteina oli paitsi vahva Batman-lisenssi ja elokuvan synkkä tunnelma, myös hyvä pelattavuus ja mielenkiintoinen suunnittelu Batman ei tuntunut ihan tavalliselta peliltä. 90-luvun taitteen muista Batman-peleistä minulla ei ole kokemusta, mutta käsittääkseni ne eivät yllä ensimmäisen pelin tasolle.
Ennen NES:n valtakautta meillä oli Commodore. Vanha kunnon kuusnepa pursui hyvää lisenssiräiskintää, -tasohyppelyä ja -seikkailua, esimerkkeinä mainittakoon Ghostbusters, Robocop ja Indiana Jonesit. Muistan Indiana Jones and the Last Crusaden hienona seikkailuna, Robocopin vaikeana mutta intensiivisenä räiskintänä. Ghostbustersia en sitten muistakaan, kiitos patentoidun Commodore-varmatoimisuuden.
SNES:kin sai parit Jurassic Parkit. Jurassic Park 2: The Chaos Continuesia oli mukava pelata veljen kanssa kahdestaan, sivulta rullaavaa toimintaa parhaimmillaan - niin ainakin muistelen. SNES:n Jurassic Park tarjosi NES-edeltäjänsä tapaan persoonallista seikkailua ja toimintaa. Erityisesti hienot FPS-kohtaukset jäivät mieleeni. Jurassic Park elokuva oli aikanaan mahtava. Olin kuusivuotias.
Ennen oli niin paljon helpompaa. Hyvän ja näyttävän pelin tekemiseen riitti parin hengent tiimi ja musiikkien lisäämiseen soitto säveltäjälle julkaisua edeltävänä päivänä. Pelien teko oli helppoa. Pelien teko oli rajattua, kaikkea ei voitu saada aikaan. Kun nyt katselen vanhan ajan lisenssipelejä, ne olivat samankaltaisia kuin saman aikakauden legendat. Lisenssipelit eivät oikeastaan koskaan ole olleet aikansa klassikoiden joukossa mittavissa määrin, mutta aikana, jolloin virtuaalikolmiulotteisuudesta ei ollut tietoakaan, olivat lisenssipelit harvoin roskaa. Jaakko on väärässä, minähän sanoin. Pelit olivat suorastaan samanlaisia, olivat ne sitten lisenssipelejä tai eivät, hyvän pelin aikaansaaminen ei ollut vaikeaa.
Olen kasvanut isoksi
Yksi aukko logiikassani on. Minusta kaikki pelit olivat hyviä kun olin pieni. Eliminoin aukon väittämällä, ettei meillä pelattu huonoja pelejä.
Pelejä on aina tuotettu liukuhihnalta, mutta nykyisin liukuhihnapelit ovat roskaa. Nykyajan lisenssipelit ovat pääosin roskaa, ja niiden huono maine johtuu niistä itsestään. Villityksen aloitti PlayStation trendikkyyksineen. PSX myi paljon, siksi elokuvat ja suuret brändit alkoivat saada krääsätarjontansa höysteeksi myös pelejä. Markkinataloudessa kun eletään, kustannukset on minimoitava, ja tekniikan kehittyessä pelien tekoon vaaditaan enemmän. Enää kahden miehen tiimi ei saa edes siedettävää lisenssipeliä aikaan, ei ainakaan sillä päivän aikataululla joka heille suodaan.
Olen kasvanut paitsi isoksi - ehkä jopa keskimääräistä suuremmaksi -, myös kyyniseksi. Syyttäkää Suomen laadukasta peruskoulua, silmät avaavaa boheemia suhtautumista toisen asteen yleissivistävään koulutukseen tai isiltäni syntymäpäivälahjaksi saamaa luonnettani, mutta tosiasia on, että en pelaa enää huvikseni. Suhtaudun peleihin ja pelimaailmaan eri tavalla kuin ennen, en viihteenä vaan juuri maailmana. Sama pätee elokuviin. En katso yhtä ainutta elokuvaa kiinnittämättä huomiotani bugeihin ja epäloogisuuksiin. Ehkä siksi en enää pidä mistään elokuvistakaan.
Ja sitten PlayStation sai geenimanipuloidun pikkuveljen, PlayStation 2:n. Mielikuvituksellinen nimi! PS2 on suurempi ja mahtavampi, se kykenee tunteisiin, kykenee välittämään pelaajalle täydellisen kopion oikeasta maailmasta - itse asiassa PS2 tarjoaa mahdollisuuden interaktiivisen elokuvan tarjoamiseen. Just. Kahden hengen pelitiimi saa uuden jäsenen, aikataulu pysyy edelleen siinä päivässä ja lopputulos on entistä kauheampi. Mitä PS2 nyt sitten on lisenssipelirintamalla tarjonnut? Täytyy myöntää, että konsoli on saanut osuvan nimen. Samaan aikaan kun potentiaaliset brändielokuvat ovat saaneet jatko-osia, niiden pelinpuolikkaat ovat kokeneet saman kohtalon. Ja kansa hurraa.
PS2:n lisenssipelitarjonta on markkinoiden paras. Tai siis se on laajin. Minä osaan sanoa tasan yhden ihan oikeasti hyvän elokuvalisenssipelin, Xboxin ja PC:n Chronicles of Riddickin. Hyvän lisenssipelin resepti on minulle selvillä, salaisuus on yksinkertainen. Pohjalla täytyy olla hyvä peli. Lisenssinkin pitäisi olla mielenkiintoinen. Kukaan ei halua nähdä elokuvaa Elektrasta, vielä harvempi haluaa nähdä aiheesta pelin. Hyvä lisenssi luo loppusilauksen loistavalle pelille. The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay (4½/5) on fantastinen, se on tunnelmallinen, monipuolinen, hiottu, se on kokonaisuus. Riddick-universumi on mielestäni nerokas ja mielenkiintoinen maailma, ja vaikka itse peli onkin loistava, olisi sillä tekemistä olla oikeasti persoonallinen ilman lisenssiään. Kadun puolikkaan pois jättämistä.
Indyistä
Ensimmäinen katsomani oikea elokuva saattoi hyvinkin olla joku Indiana Jones. Elokuvan ei tarvinnut olla muuta kuin elokuva miellyttääkseen minua. Indyt olivat jumalallisia.
Nykyään Nelonen uusii Indiana Jones -pätkät aina kun kehtaa, aina kun Kummisedät on tullut näytettyä. Pakko se on myöntää, on Indyssä meininkiä. On oikeasti hauskaa dialogia, on mietittyjä henkilöhahmoja. Jos nyt näkisin minkä tahansa sarjan leffoista ensimmäistä kertaa, arvaisin varmaankin juonenkäänteet etukäteen ensimmäisellä minuutilla, mutta koska olen Indyjen parissa kasvanut, ne tuntuvat ainoilta oikeilta rainoilta. Star Warsien kanssa ne ovat niitä elokuvia. Minun on helppo pitää vanhemmista Indy-peleistä, aina loistavasta klassikkoseikkailu Fate of the Atlantiksesta hävyttömän yksinkertaiseen, nyt naurettavan hölmöön Desktop Adventursiin (hitto, Jaakko tajusi luetella tämänkin).
Indiana Jones on kestävä brändi. Neljäs elokuva ei todennäköisesti tule olemaan Pirkka suklaatuutinkaan (K-kauppojen kestohinta 0,39€) arvoinen, mutta nähtävähän se on. Ennen modernia Batmania Indy oli maailman siistein jäbä.
Jerry Jäppinen 07.08.2005
