© Vitonen Entertainment 2002-2009
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Lauantai, 31.07.2010

Vitonen Entertainment

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit
• TopVitonen

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit

• Etusivu
• Info
• Päivitykset
• Toimitus
• Linkit
• Palaute

Kulmakunnan kovin jätkä, lyhyesti ja ytimekkäästi Riddickiksi ristitty paha poika on posessa, ja sieltä pitäisi päästä pois. Kaksi leffaa, Pitch Blackin (2000) ja The Chronicles of Riddick, sekä niistä uudemman vanavedessä myös pelin poikinut Riddick-maailma on suomalaiselle jokapojalle suhteellisen tuntematon ja tavanomainen sci-fi-universumi, mutta pinnan alla kytee elementtejä loistaviin taidepläjäyksiin formaatista riippumatta. Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay ei välttämättä ole taidetta, mutta tunnelmallinen ja pienestä paljon aikaan saava, vähintäänkin hyvä peli.

Vaikka Xboxin Chronicles of Riddick ei pohjaakaan suoranaisesti samannimiseen elokuvaan, löytyy Riddickin hahmon takaa filmien oma testosteronisankari Vin Diesel. Pelissä nähdään ja kuullaan minun listoillani juuri ykköseksi noussutta toimintamiestä elementissään. Kuten jo mainitsinkin, ei pelin juoni ole sama kuin Chronicles of Riddick -elokuvassa, vaan Butcher Bay tarjoaa pelaajalle itsenäisen prologin, tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen elokuvia. En ole elokuvia nähnyt, ja hyvä niin, sillä haluan jättää itselleni Riddickistä hyvän mielen - elokuvat ovat käsittääkseni parhaimmillaankin keskivertoisia teoksia.

Ennakkoluulot sikseen

Monella tuntuu olevan käsitys, jonka mukaan lisenssipelit ovat automaattisesti hirmuista jöötiä, pohjattomaan rotkoon kipattavaa jätettä, joka kaiken lisäksi haisee pahalle. Lisenssipeleillä tuntuu olevan ikään kuin hyvä syy olla huonoja. Tähän on toki syynsä, nykyään lisenssipelejä tuotetaan nopealla aikataululla uusimpien elokuvatitteleiden tueksi krääsämarkkinoille ja ne rakennetaan aina saman kaavan ympärille, mutta poikkeuksiakin löytyy. Edellisvuonna ilmestynyt Hulk-elokuva sai kaverikseen ei-niin-huonon pelin, jossa pelaaja sai leikkiä mahtavana Hulkina iloisesti pomppien ja siinä sivussa asioita mielensä mukaan tuhoten. Spider-Man 2 taas oli elokuvana huono, mutta peliversio yllätti monet laadullaan.

Ainakin toistaiseksi ainoaksi jäänyt Riddick-peli muuttaa lisenssipelien mainetta entisestään. Tekele on pelinä monin paikoin innovatiivinen ja lainaa aikaisemmin onnistuneilta FPS-peleiltä hyvät ainekset. Riddick sitten sekoittaa ne hymyä päästämättä doping-käsivarsillaan ja ruosteisella kauhalla likaisessa kattilassa myrkyllisen herkulliseksi sopaksi. Lientä ei ehkä ole kovin paljon, mutta juuri oikea määrä pippuria tuottaa miellyttävän jälkimaun.

Riddick on lyhyesti sanottuna pahis ja saa arvoisensa kohtalon. Miestä odottaa selli universumin tarkimmin vartioidussa vankilassa, Butcher Bayssa. Jahka kotoisalle yksiölle asti päästään, alkaa Riddick tuottaa vaikeuksia esivallalle aina kun siihen mahdollisuus tarjoutuu, ja pakeneminen Butcher Baysta... no, kerta se on ensimmäinenkin. Valmistelut alkavat.

Etsi, tuhoa, pakene

Pelimekaniikka yhdistelee hyvin halomaista perusräiskintää, Half-Lifesta tuttua mukaansa tempaavaa juonen seurantaa sekä tunnelmallista varjoissa hipsimistä ja yksinkertaisten pulmien ratkontaa. Alussa pelaaja lähinnä jutustelee muiden vankien kanssa ja koettaa saada järkättyä itselleen hiukan kättä pidempää ja elämää helpottavaa, mutta ajan mittaan Riddick muuttuu enemmän räiskijätyypiksi ja siitä taas hiljaiseksi hipsijäksi ennen loppurähinöitä. Päätavoite on koko ajan vapaalle jalalle pääsy, eikä se pelin aikana unohdu, vaikka sivutehtäviä vastaan tuleekin. Pelityyli vaihtelee ja tunnelma tempaa mukaansa, siksi Riddickin saappaissa ei voi tuntea itseään ulkopuoliseksi tai edes tylsistyneeksi.

Likaisissa, siis likaisissa, käytävissä ja oikeasti pimeissä nurkissa hiipien Riddick tekee mitä pitää päästäkseen mahdollisimman äkkiä mahdollisimman kauas. Vaikka toinen vanki kiven kovaa väittää neverbeendonebeforea, toteaa antisankari lyhyesti ja ytimekkäästi hoitavansa asian, maksoi mitä maksoi. Butcher Bay on suuri laitos, jossa saa teoriassa kulkea varsin vapaasti, mutta käytännössä tarinan edetessä vanhat alueet jäävät taakse ja juoni vie mennessään, toisen vangin arinkolasien palauttamista suurempiakin huolia on etenemisreitillä kymmenen vartijan muodossa.

Eteneminen alueesta toiseen tapahtuu yleensä ahtaiden ilmastointiputkien kautta, mikä hivenen lannistaa tiivistä tunnelmaa. Pimeät putkistot alkavat kuitenkin tuntua ennen pitkää mielekkäiltä oleskelupaikoilta, sillä sinne ei iske vartijapopulaation luotisade tahi hallan hammas. Pimeän luolan suuaukko on ihanteellinen paikka väijyä pahaa aavistamatonta haarniskapelleä. Kyykkiminen on yksi Chronicles of Riddickin peruselementistä ja kieltämättä toimii yksinkertaisuudestaan huolimatta hyvin.

Pataasi saat

Monista FPS-peleistä poiketen Chronicles of Riddick tarjoilee paljon lähitaistelua. Toki ammuskeluakin päästään harjoittelemaan, mutta pääasiallisesti väkivalta, jota tietenkin nähdään paljon, toimitetaan perille sillä mitä käsiin vain saadaan, eli pampuilla, omatekoisilla puukoilla, nyrkkiraudoilla tai sitten vain paljaskätisenä tappokoneena. Nyrkkitappelussa kieltämättä on sitä jotain kun Super Punch Outin tiukat matsit valahtavat mieleen. Kameraa nopeasti lähestyvä metallivahvisteinen nyrkki on usein pelottava tapaus, eikä Butcher Bayssa tyydytä tappelemaan kuolemaa vähäpätöisemmistä asioista.

Kontrollit on toteutettu hyvin perinteisesti, vaikka FPS-pelinä Butcher Bay on hieman erilainen. Kuvakulma siirtyy usein kolmanteen persoonaan sankarin keskittyessä pienen luukun avaamiseen tai reunassa roikkumiseen. Riddickin käynti on ikään kuin heiluvaa ja nopeudeltaan realistista, eikä tasaista Quake-juoksua F18-hävittäjän vauhdilla. Pelistä löytyy monikäyttöinen toimintanappi, hyppy-, ampumis- ja latausnamiska. Oikea liipasin ampuu, vasen tujauttaa messevän lähitaisteluhyökkäyksen tai vaihtoehtoisesti nostaa nyrkit pystyyn, riippuen aseistustilanteesta. Myös nurkan taakse kurkkiminen onnistuu.

Chronicles of Riddick ei ole järin vaikea. Keskimmäisellä vaikeustasolla energian loppumisesta ei juuri tarvitse huolta kantaa, kunhan pysyy piilossa silloin kun vartija pyörii nokan edessä ja painaa liipasinta vihollisen seisoessa tulilinjalla. Hyvä taistelusysteemi luo illuusion realistisesta taistelusta, aseilla ei ammuta täysin siihen mihin lasertähtäin sojottaa vaan pientä hajontaa syntyy, takaa päin vihollista vaaniva Riddick voi napauttaa niskat nurin silmän räpäyksessä sen suurempia mesoamatta ja aseistettu vartijakin voi yllättäen kohdata kohtalonsa pelaajan ampuessa kallon tuusan nuuskaksi uhrin omalla aseella. Meininki on tyly, tapa tai tule tapetuksi.

Tekoäly on valitettavasti ryssitty, vartijadementia on voimissaan. Auta armias sitä luotisadetta, kun aseistettu virkavallan edustaja ensimmäisen kerran näki minut karkumatkalla juoksemassa varjosta toiseen. No, pelokkaana siitä sitten kömmin nurkan taakse piiloon haavoja parantamaan ja syynäsin varovaisesti vartijan toimia karkulaisen löytämiseksi. Heppu kävelee paikalle, jossa minut näki, heiluttelee aseensa lampulla pari kertaa sinne tänne ja käppäilee pois, siinä se.

Taistelutilanteessa tekoäly toimii onneksi fiksummin hakien suojaa ja lyöden aseen perällä lähitaisteluun hyökkäävää vankia kauemmaksi vain saadakseen tyhjentää tähän lippaansa. Riddick kestää runtua varsin paljon ja maksimienergiaa saa ajan mittaan kasvatettuakin. Realistisuuden nimissä energiavarastoja olisi voinut hieman pienentää.

Varjoissa kyykkivä Riddick on huomaamaton niin kauan kun vartija ei erehdy osoittelemaan aseensa taskulampulla piilopaikkaan. Jos ampuma-ase sattuu olemaan käsillä ja tarve vaatii, voi kattovalon ampua rikki, melun uhalla tietenkin. Valaistustila vaikuttaa oikeasti vihollisten näkökykyyn, täysin pilkkopimeässä kumpikin osapuoli on umpisokea - toiset pidempään kuin toiset, Riddick ei nimittäin ole mikään tavallinen superkriminaali.

I Sverige kan man

The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bayn kehittänyt ruotsalainen Starbreeze taitaa teknisen puolen. Surkeaa reunojen pehmennystä, kaukana olevien objektien suttuisuutta ja pientä hiomattomuutta ei kannata pelästyä, sillä muilla grafiikan osa-alueilla homma näyttää upealta. Butcher Baysta on saatu uskomattoman autenttinen linnoitus ja erityisesti upeat hahmomallit erityisen hienoine kasvoineen nostavat nykykonsolipelien rimaa tietyllä tapaa korkeammalle. Kokonaisuutena antialiasingin heikkolaatuisuus latistaa näyttävyyttä, mutta potentiaalia selkeästi löytyy. Pätkimistä tai tekstuurien välkkymistäkään ei silmiini osunut.

Tunnelmaa kohotetaan pienillä graafisilla kikkailuilla. Kyykyssä näkökentän pituuserot muuttuvat hieman suuremmiksi ja parin metrin huone näyttää pitkältä käytävältä. Näkökenttä muuttuu sinertäväksi Riddickin ollessa piilossa liialta valolta ja pimeänäön ollessa päällä valo vääntelehtii hienosti. Valaistus on muutenkin toteutettu todella upeasti. Chronicles of Riddick on silmille nannaa.

Musiikki- ja äänimaailma tarjoaa mielekästä kuultavaa. Varsinaisia tajunnanräjäyttäjäkappaleita ei pelistä löydy, mutta musiikilla vahvistetaan pelikokemusta keskivertoa paremmin. Musiikki kiihtyy pelitilanteen kiihtyessä ja niin edelleen. Ääniefektit ovat peruslaadukkaita kautta linjan. Ääninäyttely taas on sinänsä suurimmilta osin kelpo tavaraa, mutta huonosti istutettu peliin. Riddick alias Vin Diesel ei ole aivan elementissään pelkkänä äänenä, sillä varsinaisesta luonnenäyttelijästä ei ole kyse.

"Kuin tuhat volttia" ja niin edelleen

The Chronicles of Riddick: Escape from Butcher Bay kuuluu jokaisen Xbox-ihmisen pelihyllyyn. Siinä on tietenkin vikansa, niin kuin jokaisessa pelissä, mutta ansiot ovat kiistatta suuremmat. Pelinä se ei sinällään ole mestariteos, mutta tietyt elementit tekevät siitä uniikin kokemuksen. Chronicles of Riddick näyttää, miten yksi peli voi tarjota niin paljon niin lyhyessä paketissa.