© Vitonen Entertainment 2002-2009
Valid XHTML - Valid CSS - vito @ vitonen.net
Lauantai, 31.07.2010

Vitonen Entertainment

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit
• TopVitonen

• Uutiset
• Arvostelut
• Ennakot
• Artikkelit

• Etusivu
• Info
• Päivitykset
• Toimitus
• Linkit
• Palaute

Parin vuoden takainen, loistava hiippailupeli Splinter Cell lunasti siihen kohdistuneet odotukset. Se venytti grafiikan upeaksi ja osoitti, ettei komea ulkoasu ole välttämättä vain lisäarvo, vaan koko pelimekaniikka voi olennaisesti perustua siihen. Varjosta toiseen pomppiminen ja oikeasti pimeissä nurkissa hiiviskely loi upean tunnelman.

Splinter Cell sai vuonna 2004 jatkoa, kehityksessä oli edelleen mukana sotamiehille tuttu menestyskirjailija Tom Clancy. Pandora Tomorrow -lisänimeä kantava peli jatkaa edellisen osan linjoilla, mutta hämmentävästi ei tavoita samaa tunnelmaa kuin edeltäjänsä, vaan jättää ikävän rahastuksen jälkimaun. Pandora Tomorrow vaikuttaa enemmänkin lisäpaketilta kuin täysiveriseltä peliltä.

Good ol' Sam's back

Alkuperäisen Splinter Cellin tuntevat pääsevät nopeasti mukaan Pandora Tomorrow'n maailmaan. Third Echelon -nimisen Yhdysvaltain salaisen vakoiluviraston agentti Sam Fisher on palannut tekemään tyhjiksi Indonesiassa majailevan terroristin, Suhadi Sadonon, aikeita. Juoni on edellisen osan tapaan köykäinen, mutta ansaitsisi siitä huolimatta hieman enemmän huomiota. Pandora Tomorrow tarjoilee pelaajalle liian vähän välidemoja, liian vähän juonta ja liian vähän minkäänlaista kerrontaa. Tehtävästä toiseen siirrytään pääosin kylmästi välitekstien ja parin ylilyhyen uutispätkän opastuksella.

Kenttäsuunnittelu on heikkolaatuista. Toki sinänsä kentät on tehty hyvin, rekvisiittaa ja varjoa on jos jonkinmoista, mutta putkimaisuus häiritsee pahasti. Edeltäjänsä tapaan Pandora Tomorrow ei juurikaan tarjoa vaihtoehtoisia etenemisreittejä vaan pakottaa pelaajan tiettyihin ratkaisuihin. Huomasin kylmääväni enemmän vartijoita kuin sarjan ensimmäisessä osassa kaiketi siksi, ettei niitä voi ohittaa tai kiertää. Täytyi mennä läpi.

Splinter Cell Pandora Tomorrow on inan edeltäjäänsä vaikeampi. Pidän itseäni varsin kokeneena Splinter Cell -miehenä, olen läpäissyt ensimmäisen osan GameCubella kerran Xbox-version kahdesti, ja vartijat tuntuivat olevan entistä paremmin perillä asioista. Kun kaveri saa luotia lähellä, herää mielenkiinto aiempaa herkemmin, vaikka pimeää olisikin. Toisaalta pelaajan ampuessa vaikkapa kohteen vieressä jököttävään metallitolppaan tietävät vartijat maagisesti tarkalleen mistä suunnasta luoti tulee, kuka siellä ampuu ja mikä on vihollisen kengännumero. Yli-inhimilliset kyvyt näissä tilanteissa vesittävät realistisuuden tunnetta, johon Splinter Cell -pelit kuumeisesti pyrkivät. Tallennuspaikkojen välit tuntuvat olevan hieman pidempiä ja jo mainittu kenttien putkimaisuus pakottaa etenemään suoraan vihollislaumojen läpi.

Putkessa äidin oomme kaikki

Fisher on notkea kaveri, vaikka harmaita hiuksia onkin jo havaittavissa. Kaikki edellisestä osasta tutut liikkeet ovat käytettävissä, mikäli tilaisuus tarjoutuu. Huono tasosuunnittelu vaivaa tässäkin suhteessa, sillä hienoa liikejärjestelmää ei hyödynnetä riittävästi. Putkea, seinää, vaijeria ja kaidetta Sam kulkee kuin apina - tai kulkisi, jos tähän annettaisiin mahdollisuus. Vaikka Sam kipuaa parin seinän välissä kevyesti vaikka kymmenen metrin korkeudella häämöttävälle kattotasanteelle, ovat kenttien rajoille asetetut tynnyrit ja puulaatikot hänellekin ylitsepääsemättömiä esteitä.

Fisher on kouraissut hihoihinsa pari uutta ässää. Uusia liikkeitä on muutama, ja mukana kiikuteltavat tarvikkeet ovat saaneet pieniä parannuksia. Valitettavasti uudistukset jäävät pääosin kuriositeetiksi kätevää vislausta, hiljaista ja nopeaa (sekä ennen kaikkea huomaamatonta) SWAT-käännöstä sekä pistoolin lasertähtäintä lukuun ottamatta. Pistoolin lisäksi Fisherillä on käytössään kovan luokan SC-20K-kivääri äänenvaimentimella, sarjatuliominaisuudella ja kiikaritähtäimellä. Splinter Cell antoi pelaajan itse päättää sarjatulen ja yksittäislaukausten välillä, mutta jatko-osassa tykki syöksee patia pelaajan oman liipasinherkkyyden mukaan, Xboxin analogisia liipasimia käytetään hyväksi.

Agenttivempeleitä on matkassa kyllä paljon, mutta niitä hyödynnetään entistä vähemmän. Kentät eivät tarjoa tarpeeksi mahdollisuuksia laitteiden oikeaoppiseen hyödyntämiseen tai paikkoja, joissa niistä olisi jotain hyötyä. Yleensä etenemisreitin selvittämiseen riittää suora hiippailu pisteestä A pisteeseen B, parin vartijan "neutralisointi" saattaa olla myös osa kuviota. Hienoja ammuttavia kameroita tai kaasukranaatteja ei yksinkertaisesti tarvita kuin tarkkaan suunnitelluissa erikoistilanteissa. Petyin Pandora Tomorrow'n tasoihin, osasinhan odottaa jotain edellisen osan kaltaista.

Namiskasta toiseen

Kontrollit on saatu hyvin hanskaan, huolimatta Fisherin kyvykkyydestä ja liikkeiden runsaudesta on agenttia helppo hallita. Ohjaus pelaa hyvin joka tilanteessa, ja ennen pitkää varmasti jokainen pääsee hommasta jyvälle. En voi silti sanoa, etteikö edellisen osan peluusta olisi hyötyä, sillä tutoriaalitaso on integroitu ainakin jollain tapaa pelin juoneen eikä aja asiaansa kovin hyvin. Läheskään kaikkia toimintoja ei selitetä tai näytetä. Ohjaustuntuma onkin olennainen osa seikkailua ja jo valmiiksi hyvin toimivasta järjestelmästä ei ole juurikaan poikettu.

Kamera on vapaasti liikuteltavaa, kolmannen persoonan mallia. Kamera toimii pääsääntöisesti hyvin, joskin tiettyjen liikkeiden kanssa onkin keinotekoisia näkyvyysrajoitteita, lähinnä tähtäykseen liittyen. Tähdättäessä kamera siirtyy Fisherin olalle ja ruutuun ilmestyy tähtäin. Kuitenkin esimerkiksi putkesta roikuttaessa tähtäysala on rajoittunut, eikä kättä voi vääntää joka suuntaan, vaikka niin todellakin pitäisi pystyä tekemään.

Splinter Cell Pandora Tomorrow tarjoaa suurimpana uutuutenaan nettimoninpelin. Valitettavasti elelen (vielä) livetönnä, joten tätä osa-aluetta en ole päässyt tarkastelemaan. Kuulemani mukaan moninpeli on hauskaa aikansa, mutta ei mitään maailmaa mullistavaa. Idea on mielenkiintoinen, neljä pelaajaa jakautuu agenttien ja vartijoiden joukkoon, mutta pidemmän päälle homma käy kuulemma tylsänpuoleiseksi. Vartijoita ohjaavat pelaajat käyttävät erilaisia vempeleitä ja näkevät maailman silmillään kun taas agentteja ohjataan kuten yksinpelin Sam Fisheriä.

Häikäisevää valotustekniikkaa?

Graafiselta toteutukseltaan Pandora Tomorrow on tietyllä tapaa hämmentävä. Kyllä, peli on varsin komean näköinen valonvaihteluineen ja hahmomalleineen. Valaistus on periaatteessa komeaa katsottavaa, mutta ajoittain se käyttäytyy omituisesti, erityisesti ulkotiloissa. Valoa esiintyy paikoissa joissa ei pitäisi ja valoa ei ole nurkissa, joihin sitä selvästi paistaa. Sam Fisher on enää aniharvoin paikassa, jossa on oikeasti pimeää, sillä edellisestä osasta poiketen usein on vain "aika harmaata" ja pelaaja näkee ohjattavansa ilman lämpö- ja pimeänäkökameroita. Usein mega-agentti näkyy kuin itse päivänpaiste, mutta ruudun oikean alalaidan mittari väittää kivenkovaa pimeyden suojan olevan täydellinen. Mittariin on vain pakko luottaa. Edelleen valoja voi ampua suhteellisen vapaasti ja valaistus muuttuu sen mukaan, mutta täydellinen pimeys on harvinaista herkkua myöhemmissäkin kentissä.

Fisherin kiikareiden kolme valopistettä ja selässä kiikkuvan laitteen taustavalo luovat rumat kökköheijastukset pimeässä lasertähtäimen ja kenttien omien, pienten valolähteiden tapaan. Pandora Tomorrow on jostain syystä edeltäjäänsä rumempi, myös varjot ovat ajoittain yhtä sahalaitaa ja silloin tällöin seiniä katoaa mystisesti avaruuteen ja ilmestyvät kameran kääntyessä takaisin. Seinien sisään uppoutuvista ruumiista ei ole päästy vieläkään eroon, ja alkuperäisestä Splinter Cellistä tutut kökönnäköiset asteittaiset valon himmentymiset seinissä ovat lisääntyneet, aivan kuin värien määrää olisi rajoitettu kohtuuttomasti, jonka takia siirtyminen täysin valoisasta seinästä täysin pimeään pitäisi hoitaa parilla tummemmalla tekstuurisiivulla eikä sujuvalla himmentymisellä. Kuvat eivät tällä kertaa kerro koko totuutta.

Äänipuoli jakaa niin ikään kahtia. Musiikillinen anti on loistavaa, militantit sotarytmit kohottavat tunnelmaa erinomaisesti ja ne on istutettu peliin hienosti. Tilanteen kiristyessä ja vartijoiden huomatessa jotain epäilyttävää kiihtyy musiikki ja saa pelaajan sydämen pamppailemaan aina hieman tiheämmin. Musiikeissa on valitettavasti käytetty ääniä, jotka sekoittaa helposti pelin omiin äänitehosteisiin, joka saattaa herättää pieniä vainoharhaisuuden oireita. Pientä miinusta, vaikka kämmi ei vakava olekaan.

Musiikkien tapaan äänitehosteet ovat laadukkaita, mutta vartijoiden hauskat, salakuunnelluiksi tarkoitetut keskustelut ovat valitettavan harvassa ja sekin vähä puhehuumori mitä pelistä löytyy on menettänyt teräänsä. Yksinkertaisesti vartijoiden keskustelut eivät ole niin hauskoja kuin ensimmäisessä Splinter Cellissä. Kaiken lisäksi ympäri maailmaa, niin Indonesiassa, Jerusalemissa kuin Pariisissa jokainen vartija puhuu täydellistä jenkkienglantia ilman minkäänlaista aksenttia. Panostaa voi pelin kehityksessä tietenkin monen asiaan, mutta kun peruselementit ovat kuitenkin keskivertoa paremmin kunnossa, merkitsevät pienet asiat enemmän.

Pienoinen pettymys

Splinter Cell Pandora Tomorrow ei yllä edellisen osan tasolle. Valaistus ei jostain syystä toimi yhtä ratkaisevasti ja mallikkaasti, kentät ovat kuin yhtä putkea, juoni huonosti käytetty ja lyhyys pistävät miettimään, onko kyseessä oikeasti yhtä hyvä peli kuin alkuperäinen Splinter Cell. Vastaus on yksinkertainen: ei.

Alkuperäinen Splinter Cell kumma kyllä näytti paremmalta, tarjosi huomattavasti paremman kenttäsuunnittelun sekä enemmän ja mielekkäämpää pelattavaa. Pitää kuitenkin muistaa, että Pandora Tomorrow'lle asetetin varsin korkeat odotukset, eikä peli missään nimessä ole huono, vain vähemmän hyvä. Moninpelin veikkaisin piristävän elinikää jonkin verran, mutta omaa kokemusta minulla ei tällä kertaa ole, valitettavasti. Edellisestä osasta pitävät saavat Fisherin seikkailujen toisen osan myötä lähinnä uuden kenttäpaketin, sarjaan tutustumattomien kehottaisin kaappaamaan kaupasta ensimmäisen osan.